Taivaalta vihmoo ihan kunnolla vettä, kun korkeushyppääjä Samuli Nurminen ottaa juoksuvetoja Otanlahden pesäpallokentän viereisellä hiekalla.
Ohjauskerta Rauman Urheilijoiden yleisurheilukoulussa on takana, ja ennen kotiinlähtöä perheenisä vetäisee vielä oman treeninsä. Se on samalla viimeistelyä uran kahdeksansiin Kalevan kisoihin.
Ja hyvin todennäköisesti myös viimeisiin.
– Mä lähden fiilistelemään, kun kerran mahdollisuus tulee. Meni miten meni, mutta onhan se jonkunlainen mittari tuloskunnosta ja tasosta, että pääsee aikuisten SM-kilpailuihin, Nurminen tokaisee.
– Aikaisemmin menin sinne aina hakemaan finaalipaikkaa. Nyt menen siitä ilosta, että pääsen mukaan.
Ennustus kävi toteen
Liikunnanilo ja kilpailuvietti ovat aina puskeneet Nurmista, 41, eteenpäin. Voidaan katsoa, että hän on lopettanut uransa jo kahdesti, mutta urheilemisesta ja liikkumisesta nykyään Raumalla asuva euralainen ei ole luopunut.
Nuorten sarjoissa hän voitti korkeudessa kaksi SM-mitalia, mutta sitten loukkaantumiset puuttuivat peliin.
Kolmen nilkkaleikkauksen jälkeen mies ei enää halunnut lähteä lonkkaoperaatioon, kun Sakari Orava arvioi sellaisen olevan edessä.
Hän lähti lenkkeilemään, juoksi pari Pirkan hölkkää, puolimaratoneja ja jopa Berliinin maratonin. Kunnes vedonlyönnin seurauksena kaivoi korkeushyppypiikkarit esiin vuonna 2010.
Jo silloin Nurminen arveli, että jonain päivänä hän löytää itsensä myös veteraanikisoista.
– Ennustus kävi toteen, Nurminen hymyilee.
Tampereen tuuletus suoraan sydämestä
Kalevan kisoissa hän on hypännyt viimeksi vuonna 2015. Sen jälkeen tilastoihin on merkitty tuloksia, mutta ne ovat syntyneet yleensä Satakunnan piirinmestaruuskisoissa tai veteraanien SM:issä.
Kunnes tultiin viime syksyyn. Nurminen tiesi hyvin, että seuraavana kesänä Tampereella järjestettäisiin veteraanien MM-kisat.
– Ne olivat kiihoke ja motivaationlähde tehdä projektiluonteinen panostus lajiharjoitteluun, Nurminen valottaa.
– Lokakuusta asti olen tehnyt 2–3 treenin harjoitusviikkoja ohjelmoidusti. Luotin, että saan sillä kaivettua kunnon esiin pohjamudista.
Nurminen oli monta vuotta hyppinyt noin 180 sentin tuloksia. Hän laski, että pystyisi treenillä parantamaan tulosta kymmenen senttiä.
Tulostavoite eli 190 senttiä täyttyi tismalleen oikeassa paikassa eli heinäkuun alussa Ratinan MM-areenalla. Hän meni korkeuden kolmannellaan ja oli maailmanmestari.
– Se tarkoitti mulle hyvää fiilistä, kuten tuuletuksesta saattoi nähdä. Se tuli suoraan sydämestä, Nurminen muistelee.
– Se oli juuri sitä, mitä olen urheilusta aina hakenut ja saanut. Tunnetta. Ne ovat pieniä palkintoja, kun pystyy suorittamaan omalla tasollaan ja onnistuu hetkessä.
Kolmen treenin viikkotahdilla
Nurmisen harjoitusohjelma oli pelkistetty. Torstaisin hän piti RU:n nuorisovalmennusryhmälle loikkatreenit ja harjoitteli siinä sivussa itsekin.
Viikkoon kuului koko ajan myös punttitreeni, jonka mies teki aluksi levytangolla omassa autotallissaan, kunnes pakkaset ajoivat salin suojiin.
Kolmas harjoitus sisälsi nopeutta tai tekniikkaa.
– Tosi hyviä raumalaisia hyppääjänalkuja ja yleisurheilijanalkuja on nousemassa, ja tosi hyvillä mielin olen nähyt heidän kehitystään, Nurminen kehaisee.
– Nyt vielä oma suorituskyky on riittänyt päihittämään valmennettavat, mutta katsotaan, miten pitkälle se riittää.
RU:n nuoret napsivat viime viikonvaihteessa Porissa järjestetyssä Satakunnan piirihuipentumassa 20 mitalia. Nurmisen leipälajissa korkeudessa haasteen heittää pian Manuel Ojala, joka otti 14-vuotiaissa kolme pm-kultaa ja hyppäsi uudeksi korkeusennätyksekseen 167.
– Hän on nopeudessa jo edellä, mutta hypyissä vielä perässä, Nurminen tokaisee.
Veteraanikisoissa pääsee mittaamaan
Nurmista ei luonnollisesti haittaa, vaikka asetelma vaihtuisi nopeastikin. Hän on saanut urheilulta paljon, vaikka vammat vuosia urasta lohkoivatkin.
On helppo arvata, että hänet nähdään veteraanikisoissa myös tulevina vuosina, vaikka koti-MM-kisojen kaltaista porkkanaa ei olisikaan tarjolla.
– Veteraanien yleisurheilu on erinomainen liikuntamuoto. Selvästi sillä on kysyntää, koska niihin kisoihin lähtee valtava määrä osanottajia. Mukana on aktiiviurheilijoita ja sitten muita, mutta kaikki tekevät suorituksia hyvässä hengessä samoissa kisoissa, Nurminen kuvailee.
– Selvästi on kysyntää itsensä mittaamiselle mittanauhaa tai kelloa vastaan. Ja tunnistan siitä kyllä itseni, sillä minun on vaikea motivoida itseäni liikkumiseen muuten vaan.
– Saan sisältöä siihen, että pystyn tekemään tehollista urheilua omassa lajissani. Se tuntuu hyvältä.
Urheilusta valtava sosiaalinen verkosto
Jos Joensuun-matkasta jotain puuttuu, niin vanhan kilpakumppanin ja ikätoverin Heikki Pärnän läsnäolo. Turun Urheiluliiton hyppääjä on Nurmisen kaltainen elämäntapaurheilija, joka nappasi esimerkiksi vielä tänä kesänä Varsinais-Suomen piirinmestaruuden.
– Vuosikymmenet olemme taistelleet samoissa kisoissa. Ystävyys ja kaveruus ovat pysyneet yllä urheilun myötä, Nurminen toteaa.
– Se on yksi tärkeä osa tätä koko touhua. Oma sosiaalinen verkosto on kasvanut ja kavereita on tullut valtava määrä urheilun kautta.
Vaikka sentit ja sekunnit ovat tärkeitä, kaikkea urheiluun liittyvää ei todellakaan mitata niissä.
Tämä artikkeli on alun perin julkaistu Länsi-Suomi-lehden nettisivustolla.