Kaksi miestä pääsee kokemaan toisen liigafinaalinsa Lukon kanssa. Erik Hämäläisen rooli on vaihtunut pelaajasta valmentajaksi, mutta Seppo Hurme on edelleen huoltajana. Kuva: Juha Sinisalo
Erik Hämäläinen muistaa hyvin kevään 1988. Viidettä liigakauttaan pelannut nuori puolustaja oli jo ehtinyt pohtia, että olisi kiva päästä joskus pelaamaan pudotuspelejäkin.
Niiden porttien aukaiseminen oli kovemman työn takana kuin nykyään, sillä kymmenen joukkueen sarjassa vain neljä pääsi jatkamaan kauttaan runkosarjan jälkeen.
Keväällä 1988 Lukko teki tempun ensimmäistä kertaa seurahistoriansa aikana. Pudotuspelipaikka varmistui viimeissä runkosarjapelissä, ja välierissä vastaan asettui kivikova Ilves.
Runkosarjan voittanut Ilves pystyi laittamaan kaukaloon sentterikolmikon Risto Jalo–Raimo Helminen–Mika Nieminen, mutta se ei riittänyt.
Lukko jyräsi Ilveksen tieltään suoraan kolmessa ottelussa ja marssi finaaleihin.
– Aika paineettomasti saimme pelata. Meillä ei ollut kuin voitettavaa, Hämäläinen muistelee.
Vielä ensimmäinen finaalipelikin meni hurmoksessa, ja Lukko löi Tapparan. Sen jälkeen lento kuitenkin loppui, ja tamperelaiset ottivat kolmennen peräkkäisen Suomen mestaruutensa voitoin 4–1.
– Tapparalla oli ihan valtava rutiini. Silloin tuntui, että parempi voitti, Hämäläinen myöntää.
Pelit eivät muutu, mutta panos kasvaa
Hopeakevään finaalit olivat Hämäläiselle uran ensimmäiset, mutta eivät viimeiset.
Hän pääsi pelaamaan mestaruudesta vielä kolmesti, kerran KalPan paidassa ja kahdesti Jokerien väreissä. Kevät 1994 toi kultamitalin kaulaan Jokerien väreissä.
– Pelihän ei finaaleissa muutu miksikään, mutta panokset ovat isommat. Puhutaan, että ne ovat eri pelejä, mutta samat lainalaisuudet siellä toimivat, Hämäläinen huomauttaa.
– Pelin panos on se, joka nostaa ne eri peleiksi.
Eri pelaajat nousevat esiin
Samalla esiin saattavat nousta eri pelaajat.
– Kuten pudotuspeleissä yleensäkin. Otetaan nyt vaikka tämä meidän tähänastinen tarinamme, niin tällaisia Mikko Petmaneja siinä nousee esiin.
Petman teki voittomaalin kahdessa välieräpelissä Tapparan verkkoon. Niiden lisäksi hän on ehtinyt ratkaista tällä kaudella jo yhden mitalin kohtalon, sillä alle 20-vuotiaiden MM-kisojen pronssiottelun voittomaali lähti lappeenrantalaisen mailasta.
– Vastustajan kultakypärät saavat aina pudotuspeleissä erityishuomiota. Joskus ihan eri pelaajat ovat ratkaisemassa kuin runkosarjassa, Hämäläinen huomauttaa.
– Mutta pitää muistaa, että jokaisen panos on merkittävä. Jonkun pitää ensin pelata se joukkue pudotuspeleihin.
Ennakkosuosikin paineet niskassa
Tänä keväänä Lukko ei pääse kevän pelejä paineettomasti pelaamaan. Ryhmä voitti runkosarjan ja on ollut puolitoista vuotta Suomen paras jääkiekkojoukkue.
Välieräsarjan jälkeen pelaajien rinnassa ei roihunnut pelkkä riemu, vaan yhtä lailla helpotus.
– Tiedämme, että olemme ennakkosuosikkeja. Emme me pääse mustaa valkoiseksi selittämään, Hämäläinen myöntää.
– Me olemme hyvin kestäneet tilanteen, samalla tavalla kuin kestimme pitkin runkosarjaa.
”Voi olla, ettei pääse ikinä uudelleen yrittämään
Se on vienyt Lukon tilanteeseen, jossa se pääsee tavoittelemaan Suomen mestaruutta. Edellisestä kerrasta ehti vierähtää 33 vuotta, mutta Erik Hämäläinen on jälleen mukana.
Nyt hän on apuvalmentaja, joka kevään aikana on joutunut ottamaan isompaa vastuuta päävalmentaja Pekka Virran koronatartunnan ja pitkän sairaalajakson takia.
– Semmoista toivon, että pelaajat ymmärtäisivät, miten ainutlaatuinen tilanne tämä on. Itse olisin halunnut pelata toisenkin kerran Lukossa finaaleja, mutta se ei ollut lopulta mahdollista, Hämäläinen toteaa.
– Toivon, että muistavat laittaa kaiken likoon. Ettei jäisi ainakaan siitä kiinni. Voi olla, etten pääse ikinä uudelleen yrittämään.
”Raipe” ei ole nyt ystävä
Hämäläinen kantaa edelleen vaihtoaitiossa peluutusvastuuta. Kuin kohtalon oikusta hänen vastapelurinsa TPS:n aitiossa on Raimo Helminen, jonka kanssa tiet ovat kohdanneet monta kertaa.
Vuoden 1988 pudotuspeleissä vastustajan sentteri piti pimentää ulos tehoilta. Vuonna 1995 miehet voittivat yhdessä maailmanmestaruuden, ja keväällä 2008 he vetäytyivät pelikentiltä kaiken nähneinä seuraikoneina.
Viime talvena miehet seisoivat samassa vaihtoaitiossa Suomen alle 20-vuotiaiden maajoukkueen peleissä, mutta nyt he yrittävät voittaa toisensa.
– ”Raipe” on vastustaja. Olemme ulkopuolella ystäviä, mutta ei nyt, Hämäläinen ilmoittaa.
Mitali katosi farkkujen takataskuun
Huoltaja Seppo Hurme miettii hetken, kehtaako hän lausua julkisuuteen värikkäintä muistoaan nuoresta Erik Hämäläisestä ja kevään 1988 hopeajoukkueesta.
Asia on kuitenkin jo julkaistu Tähtien virta -kirjassa, joten se kestää hyvin päivänvalon.
Hämäläinen onnistui hukkaamaan mitalinsa Tampereella vietettyjen hopeajuhlien keskellä.
Mitalia etsittiin ja etsittiin, kunnes se löytyi paikasta, josta kukaan ei ollut älynnyt etsiä: Hämäläisen farkkujen takataskusta.
– Silloin etsittiin kaikki patterintaustat ja vastaavat, Hurme muistelee.
Hurme on toiminut Lukon liigajoukkueen huoltajana keväästä 1976, joten hän on ehtinyt nähdä raumalaisessa jääkiekossa paljon.
Monet ilot ja surut, mitalijuhlat, putoamisen SM-liigasta ja nousun sinne takaisin.
Hurme, 78, on toinen niistä miehistä, jotka olivat mukana jo silloin, kun Lukko 33 vuotta sitten pelasi ensimmäiset finaalinsa.
– Silloinkin oli aurinko jo ylhäällä ja lämmintä ilmaa. Pojat muistavat kaikki pelit, mutta mä niin paljon niistä muista. En katso sillä tavalla tarkasti eri tilanteita, hän kuvailee.
– Mutta silloin jollain tavalla se pudotuspelimaailma yllätti. Ne playoffit olivat uutta, ja joukkue rupesi ihan eri tavalla elämään kuin runkosarjan aikana. He ottivat eri tavalla ne pelit.
Tappara-sarjan avauspeli oli jotain ainutlaatuista
Vaikka finaaleja ei Raumalla olekaan kevään 1988 jälkeen pelattu, pudotuspelisarjoja Hurme on nähnyt monena keväänä.
Pronssit ovat jääneet muistoiksi 1994, 1996, 2011 ja 2014.
Silti tämäkin kevät on tuonut yllätyksensä.
– Viime keväästä asti joukkue on ollut hyvä, Hurme sanoo.
– Mutta en ollut tätä ennen nähnyt Lukon joukkueen elävän penkillä samalla tavalla kuin tässä Tappara-sarjan ekassa pelissä. Jokainen eli joka solullaan siinä.
Se on paljon sanottu, kun Hurme on kiertänyt Lukon edustusjoukkueen pelejä jo 45 vuotta.
– Ei ainakaan yhtäkkiä tule mieleen vastaavaa, Hurme toteaa.
Tämä artikkeli on alun perin julkaistu Länsi-Suomi-lehden nettisivustolla.