Lapijoen kaukalo on ohuen lumikerroksen peitossa. Se ei haittaa Liam Lammassaarta, 6, joka polkaisee jäälle pieni Pittsburgh Penguinsin pelipaita yllään.
Luistimet piirtävät lumeen jälkiä, kun samaan aikaan hänen Petri-isänsä ryhtyy kolaamaan jäätä puhtaaksi.
Lammassaari voi mielessään tehdä aikamatkan neljännesvuosisadan taakse. Samassa kaukalossa hän on lapsuudessaan viettänyt lukemattomia tunteja.
Se on luonnollista, sillä kaukalo sijaitsee kirjaimellisesti hänen lapsuudenkotinsa takapihalla. Silloin kaukalon piti kunnossa hänen Reijo-isänsä.
– Kyllä tämä on niin hienoa. Aika menee huomaamatta, Lammassaari henkäisee.
– Nyt sitä itsekin vasta tajuaa, mikä etu tämä on ollut. On voinut vain heittää vaatteet päälle ja potkaista ovesta ulos.Aiemmin Lammassaari ei poikansa kanssa ole päässyt ulkojäille kikkailemaan. Hänellä on takanaan kaudet Tanskassa ja Saksassa, eikä niissä maisemissa ollut ulkojäitä tarjolla.
– Kyllä tätä on pari vuotta odotettukin, hän myöntää.
Ainakin yksi peli Lätkän paidassa
Lammassaari, 33, edusti viime kaudella Saksan kolmostasolla pelannutta Starbull Rosenheimia, mutta tänä talvena hän ei vielä pelipaitaa ole pukenut.
Tai tavallaan on. Mies kikkailee lapsuuden treenipaikallaan Eurajoen Lätkän pelipaidassa.
Sama paita on tarkoitus vetää niskaan lauantaina, kun Lätkä kohtaa kotikaukalossaan RNK Hocin.
– Olen luvannut, että yhden pelin tulen pelaamaan ja katsotaan sen jälkeen. On tämä niin vaikea yhdistelmä, Lammassaari toteaa.
Ovi oli auki jouluun asti
Hän on kesästä asti harjoitellut Lätkän kakkosdivarijoukkueen kanssa. Samaan aikaan mies on miettinyt, jatkuuko kilpailullinen jääkiekkoura vielä jossakin.
– Jouluun asti pidin ovea auki. Onhan tässä vielä siirtorajaan aikaa, joten jos jotain järkevää tulisi eteen, niin en sitä ihan poiskaan sulje, Lammassaari sanoo.
– Mutta kun koulut alkoivat pojalla, ei sieltä ole helppoa pitkäksi aikaa lähteä pois. Itselleni merkkaa enemmän, että saan mennä näiden kanssa.
Mukana jäällä on myös Emila, 2. Lammassaari on koti-isän roolissa, ja perhe on asettumassa Eurajoelle asumaan.
Ei ole mahdotonta, että hänet nähtäisiin Lätkän paidassa myös lauantain jälkeen tai ensi kaudellakin.
– Periaatteessa en sulje ajatusta pois, mutta se ei ole ensisijaisesti sitä, mitä mä haluan tehdä. Nyt on se aika, kun mä joustan, hän painottaa.
– Onhan se kiva pelata ja kiva käydä treeneissä, mutta ei se ole mulle enää millään tavalla pakko.
Espoon-vuodet uran parasta aikaa
Lammassaari edustaa lauantaina ensimmäistä kertaa eurajokelaista seuraa. Hän on Lukon kasvatti, ja raumalaisseurassa mies teki myös läpimurtonsa liigakaukaloihin.
Lukon lisäksi hän edusti liigatasolla Bluesia, KalPaa, Sportia ja KooKoota. Ulkomaankeikat osuivat itävaltalaiseen Graz 99ersiin, tanskalaiseen Herning Blue Foxiin ja viimeksi siis saksalaiseen Rosenheimiin.
Tehokkaimman kautensa hän pelasi 2008-09 Bluesissa. Pienikokoinen laituri nakutti tuolloin runkosarjassa 20 ja pudotuspeleissä 7 maalia.
Kaksi vuotta myöhemmin maaleja syntyi runkosarjassa 19 ja pudotuspeleissä samat 7. Kauden päätteeksi kaulaan ripustettiin hopeinen mitali.
– Espoon-vuodet olivat hienoja. Kaikkien vastoinkäymisten jälkeen mentiin säälien kautta aina finaaleihin asti, Lammassaari muistelee.
– Silloin paketti oli kuukausi ennen loppua aivan sekaisin, mutta kun lumipallo pääsee pyörimään, paljon voi tapahtua.
Polvivamma pilasi paljon
Blues-jaksolle mahtui myös toisenlaisia vastoinkäymisiä. Niistä pahin oli polvivamma, joka syntyi Moskovan ZSKA:ta vastaan pelatussa harjoitusottelussa elokuussa 2009.
Se muistuttaa jokapäiväisessä elämässä edelleen.
– Treenata pitäisi koko ajan. Muuten se rupeaa sattumaan. Joka päivä se muistuttaa, Lammassaari myöntää.
– Ja valehtelisin, jos se tilanne ei olisi jäänyt kaivelemaan. Suoraan sanoen vituttaa, että en pystynyt niiden loukkaantumisten takia saamaan potentiaaliani esiin. En enää päässyt siihen samaan.
Rautakorpi nosti liigarinkiin
Uraansa Lammassaari pystyi kuitenkin jatkamaan, vaikka se oli ison työn takana. Hän sai nauttia jääkiekkoammattilaisen elämästä vielä yhdeksän vuotta ensimmäisen polvivammansa jälkeen.
– Silloin oltiin tosi syvällä. Se oli hienoa, että pystyin loukkaantumisten jälkeen vielä pelaamaan. Se olisi ollut raaka lopetus, jos en olisi. Nyt saa päättää tämän itse.
Muistojen aarrearkusta Lammassaari nostaa korkealle myös ensimmäiset liigakautensa, jotka hän pelasi Lukon paidassa.Kasvattajaseuran paita oli yllä kaikkiaan 162 runkosarjapelissä.
– Etenkin ensimmäinen vuosi oli hieno. Ei sitä ennen edes uskonut, että pystyn pelaamaan liigassa, Lammassaari heittää.
– Ymmärsin vasta, kun Jukka Rautakorpi nosti kesätreeneihin, että tästä voi tulla jotain. Ensimmäinen Pitsiturnauskin on aika selkeä kohokohta. Kun siellä hyppää aamukymmeneltä kaukaloon ja halli on täysi.
Yksi vapaa kutipaikka tilauksessa lauantaille
Lammassaari nappaa mailan käteensä ja pyytää pojaltaan poikittaissyöttöä. Hän haluaa testata, miten one timer irtoaa.
Liamin lähettämä kiekko tulee kohdilleen, ja lämäri lähettää sen kilahtaen ylänurkkaan.
– Yksi tuollainen kun tulisi lauantaina, Lammassaari huokaa.
Ehkä se tuleekin.
Veri vetää valmentamaan
Jo aktiiviuransa aikana Petri Lammassaari veti kiekkokouluja yhdessä vanhan pelikaverinsa Camilo Miettisen kanssa.
Jääkiekosta hän ei halua eroon, vaikka omat pelit alkavat olla takana. Valmentaminen kiinnostaa Lapijoen kasvattia.
– Aika paljon olen nähnyt, ja aika paljon on jäänyt reppuun. On ollut hyviä ja huonoja koutseja, Lammassaari miettii.
– Kyllä se valmentaminen kiinnostaa, mutta voisiko se tässä kohtaa olla yksilövalmennusta? Itselläni on aika lähellä sydäntä, että pystyisin jeesaamaan, jos ottaisi vähän asioista selvää.
Liukasta hyökkääjää ei kiinnosta vain fysiikka vaan myös mieli.
– Itsekin olen joutunut loukkaantumisten takia funtsimaan, miten tullaan takaisin. Siinä kohtaa tarvitaan tukea.
Tämä artikkeli on alun perin julkaistu Länsi-Suomi-lehden nettisivustolla.