Tapio Koivukari tekee haastatteluaamuna lähtöä firapelitöihinsä, tällä kertaa kattomaalariksi: Vanhan Rauman kirjakaupan katto saa maalia pintaansa.
Puoliso Hulda Leifsdottir tosin on viime aikoina vähän koettanut hillitä miestään: hänen mielestään 60-vuotiaan ei enää kuuluisi keikkua katolla.
Kirjailija Koivukari tunnetaan Raumalla hyvin myös sivutoimisena yrittäjänä, maalarina ja pienten puutöiden tekijänä.
– Toiminimi Sanalastu pitää sisällään sekä korjausrakentamista että käännöstöitä. Pienet sivutyöt ovat vain piristäviä. Niitä ei edes ole tarvinnut markkinoida, ja tilauskirja on täyttynyt puskaradion välityksellä.
Korjausrakentamiseen on innostanut oman, liki satavuotiaan puutalon kunnostaminen.
– Omien projektien kautta olen rohkaistunut tekemään muillekin.
Koivukari asuu perheineen sataman tuntumassa, parinkymmenen pientalon muodostamalla Kompin asuinalueella, jonka on suunnitellut ruotsalaissyntyinen arkkitehti Albert Richardtson.
Kotitalo on kunnostettu kauniisti.Kirjailija tosin sanoo, että vanhassa talossa taitaa pian alkaa toinen korjauskierros.
Suvella puuhastellaan ulkona
Kesäisin Koivukarilla on aikaa puuhailla ulkona, sillä silloin hän harvoin kirjoittaa.
– Ei suvella tietokoneen äärellä istuta, silloin on hauskempaa krapsutella toisten seiniä.
Hän sanookin erilaisten askareiden pitäneen kirjoittamisen auki.
– Klapeja hakatessa on ollut hyvä miettiä, että mitähän sitä seuraavaksi kirjoittaisi.
Ideoita on, mutta tässä iässä – raumalaiskirjailija täyttää ensi tiistaina 20 elokuuta 60 vuotta – pitää hänen mukaansa jo keskittyä olennaiseen.
– Kuuttakymmentä on hyvä verrata vuodenkierrossa elokuuhun. Paljon on tullut valmista, mutta ihan vielä ei ole aika ottaa paattia ylös, sillä jotain on vielä tekemättä, hän tuumaa.
Tulevista aiheistaan hän kuitenkin on vaitonainen.
– Siinä voi käydä niin, että lämpö loppuu kesken.
Yksi kesken jäänyt romaani
Koivukarin uralle mahtuu kymmenen romaania, novelleja, useita näytelmäkäsikirjoituksia ja murteella kirjoitettu runokokoelma. Suurimman osan hän on kirjoittanut lapsuudenystävän mummolassa Haapasaarenkadulla. Tyhjillään oleva talo on ollut hyvä työtila.
Kirjailijan taival alkoi 1990-luvun loppupuolella. Vaikeimmat vaiheet ajoittuivat alkuvuosille 1990-luvulle.
– Kirjoitin yhtä romaania pariinkiin eri kertaan, mutta se ei vain suostunut tulemaan ulos. Silloin päätin vaihtaa genren historiallisiin romaaneihin.
Keskenjääneestä tarinasta jäi jäljelle vain työtön veneenrakentaja, joka sittemmin kyllä päätyi erääseen novelliin.Historiallisissa romaaneissa Koivukari kokee olevansa omimmillaan.
– Muistan kun kerroin eräälle vieraalleni Petäjäkseen liittyviä tarinoita ja tajusin, että miksi yrittäisin keksiä jotain paikkakuntaa, kun tässä juuri tätä juttua on. Tuosta ajatuksesta lähti purkautumaan Saaristolaissarjani.
Yksityisestä yleiseen
Viimeisin romaani, Poltetun miehen tytär, ilmestyi viime vuonna sekä suomeksi että islanniksi. Islannin noitavainoista kertova kirja sai maassa hyvän vastaanoton.
Koivukari kiersi viime syksynä islantilaiselta kustantajaltaan lainaamalla autolla kauppaamassa romaaniaan sen tapahtumapaikoilla Länsivuonojen alueella. Takakonttikirjakauppa menestyi hyvin.
– Olin kuin paraskin trokari. Kustantaja totesi, ettei tällaista ennen oltu tehtykään.
Poltetun miehen tytär oli toinen kirjailijan Islantiin sijoittuvista romaaneista. Kaikissa kirjoissaan hän sanoo käsitelleensä paikallisten tapahtumien kautta yleisiä teemoja. Sodan varjot -trilogia käsitteli sodan sivuvaikutuksia, valaanpyytäjien joukkosurma ja noitavainot Islannissa maan historian mustia pisteitä.
– Peruskysymykset ovat samoja kaikkialla.
Kirjojen tapahtumilla hän näkee yhteyden tähän päivään.
– Nykyaikanakin pitää olla valppaana, sillä kaikkea voi tapahtua. Eivät ihmiset juuri ole viisastuneet.
Olisiko kirjailijan puheessa hieman nuhteleva, jopa saarnaava pohjavire?
Koivukarista pitikin alun perin tulla pappi, mutta sitten iski rimakauhu, hän kertoo. Toisaalta kirjoittaminen oli alkanut vetää puoleensa jo opiskeluaikoinaan teologisessa tiedekunnassa.
– Kutsumusammatteja molemmat.
Kieltolain tarinoita
Seuraavassa kirjassaan Koivukari on jälleen kotimaisemissa: hän kirjoittaa parhaillaan pirtusalakuljettaja tarinaa. Se perustuu pyhärantalaisen Jarmo Impolan muistelmiin omasta isoisästään Vihtori Lehtisestä. Romaani ilmestyy ensi vuonna, ja teatterin kanssa on ollut puhetta myös näytelmästä.
Pirtusalakuljettajan tarina pohjautuu faktaan, mutta lopputulos on kuitenkin fiktiivinen romaani.
– Kieltolakia olen sivunnut jo aiemmissa romaaneissani. Aikaan liittyi toisaalta paljon paheksuntaa, toisaalta myös ihannointia.
Suhde alkoholiin ei Koivukarin mukaan tänäkään päivänä vielä ole tasapainoinen.
– Jossakin muualla alkoholi mielletään elintarvikkeeksi.
Monet ajoi salakuljettajaksi halu tienata rahaa nopeasti, nuorilla miehillä myös seikkailunhalu ja jännitys. Kavereita myös ilmiannettiin palkkion saamiseksi.
Pienestä bisneksestä ei ollut kyse, parhaimmillaan paatissa kulki 500 litraa pirtua.
Entäpä ne runot? Rauman murteella kirjoitettu runokokoelma Viäläks teils se paatt o oli suosittu.
– Runosuoni on hengissä. Uutta kokoelmaa varten on jo valmiina puolet.
Pienet sivutyöt ovat vain piristäviä. Niitä ei edes ole tarvinnut markkinoida, ja tilauskirja on täyttynyt puskaradion välityksellä.
Tämä artikkeli on alun perin julkaistu Länsi-Suomi-lehden nettisivustolla.