Tämän jutun alkusanat lausuttiin oikeastaan jo viime talvena. Siteerasin Viikon varrelta -kolumnissani Riku Räsäsen pohdintoja kulttuurin ja viihteen tukemisesta.
Räsänen asetti vastakkain Heli Laaksosen runot (kulttuuri) ja Sami Hedbergin stand upin (viihde). Niitä voidaan esittää samalla teatterilavalla, mutta kulttuuri saa tukea, viihde ei.
Seuraavassa viikkokolumnissa kirjoitin, että "tietooni on saatettu vertailun ontuneen. Laaksonen ei ole saanut apurahoja lavakeikoilleen".
Sovin Laaksosen kanssa, että hän voi puhua apurahoista haastattelussa, kun tulee muutakin asiaa.
Nyt tuli, mielenkiintoinen omakustannekirja.
– Tätä varten sain Satakunnan kulttuurirahastosta apurahaa. Sen lisäksi käytin säästöjäni ja äitivainaan henkivakuutusta. Nyt elän toivossa, että kirja löytää lukijansa, sanoo Laaksonen.
Oikeastaan pitäisi puhua kahdesta kirjasta, tai jopa kolmesta. Poimit sydämeni kirjahyllystä julkaistiin nimittäin suomeksi ja latviaksi Panemi manu sirdi no plaukta sekä vielä äänikirjana.
– Luin runot Harri Hertellin kanssa ja Jukka Uusitalo teki hienon sävellyksen. Äänikirja tulee jotenkin myyntiin kotisivuilleni.Omakustanne on Laaksosen toinen. Ensimmäinen, Sylvia, Tuija ja laulava patja, ilmestyi viisi vuotta sitten. Samat hahmot jatkavat muuten jutustelua Kuuskajaskarissa kesäteatterina.
Viimeksi apuraha jäi nostamatta
Laaksoselle apuraha oli ensimmäinen viiteentoista vuoteen. Siitä yksinkertaisesta syystä, ettei hän ole julkisia tukia hakenut.
– Vuonna 2019 sain apua Kirjailijaliitolta ja WSOY:ltä. Edellisen kerran hain apurahaa vuonna 2006. Olisin saanut myös 2007, mutta silloin jätin ottamatta. Soitin ja ilmoitin, että ajatus tuesta tuntuu tyhmältä. Musta se oli viisas teko, sanoo Laaksonen nyt.
Harvinaisen tempun selitys oli vuonna 2006 ilmestyneen Sulavoin huikea menestys. Kirjaa myytiin 72 000 kappaletta.
Myyntiluvut rajussa laskussa
Myyntiluvut ovat sittemmin pienentyneet rajusti. Hyvin harva kirjailija elää pelkällä kirjamyynnillä. Lisäeuroja haetaan muun muassa tv-esiintymisillä, lehtikolumneilla ja kaupallisilla yhteistyösopimuksilla.
Viime mainittujen kohdalle Laaksonen vetää tiukan rajan.
– Mua ei saa mainostamaan jonkun L'Orealin tuotteita someseuraajilleni. Ei sen puoleen, tuskinpa pyytäisivätkään, sanoo Laaksonen ja nauraa makeasti päälle.
Laaksonen on kerännyt taiteilijan toimeentuloa pieninä palasina puhekeikoilta. Parhaina vuosina niitä kertyi toistasataa.
– Koronan takia tämän vuoden kalenterissa on vain muutama merkintä ja niidenkin perässä kysymysmerkki, huokaa Laaksonen.
Hän tarkentaa, ettei niinkään ole huolissaan omasta toimeentulostaan.
– Aina mää jotain keksin. Mutta jos suomalaiset kirjailijat joutuvat vaihtamaan alaa, niin kuka pitää huolta rikkaasta suomen kielestä?
"Aivan hurmoksessa" Luontokapinetissa
Laaksonen tuntee tuskaa miettiessään kirjojen tulevaisuutta.
– Tuntuu, että oikealta ja vasemmalta mennään ohi. Jos ei ole tuloja, tästä tulee harrastus. Tai sitten tarvitaan tukea. Kannan huolta myös lehdistä. Tarvitsemme ajatuksella ja vastuullisesti kirjoitettuja sanomalehtiä, joista näkee mikä on iso ja mikä pieni asia. Se on yhteiskuntarauhan kannalta arvokasta, ettei oltaisi koohotuksen varassa.
Viime syksynä Laaksonen aloitti ympäristö- ja luontoneuvojan koulutuksen ammattiopistossa.
– Se oli valtavan hyvä valinta. Sain rytmiä elämään ja merkintöjä kalenteriin. Olen riemuissani luonnon ketjureaktioista, esimerkiksi metsän monimuotoisuudesta. Siitä kirjoitinkin mielipiteen lehteen. Meidän pitäisi oppia luonnonmyötäistä elämää.
Opinnot jatkuvat syksyllä. Nyt suvella Laaksonen on "aivan hurmoksessa" Yläneen Luontokapinetissa harjoittelijana.
Latvialaisklassikkoa suomeksi, Laaksosta lätiksi
Heli Laaksonen asui viime vuoden tammikuun Latvian Ventspilsissä. Omaa teostaan kirjoittaessaan hän löysi yli 70 vuotta sitten kuolleen latvialaisen Aleksandrs Čaksin runot.
– Rupesin tykkäämään niistä kovasti. Runot ovat sata vuotta vanhoja, mutta yhä tuoreita. Merellisiä, romanttisia ja välillä kipakan kriittisiä. Halusin suomentaa niitä ja kirjoittaa jokaiseen vastausrunon omalla tyylilläni, milloin mistäkin näkökulmasta, kertoo Laaksonen.
Hän maalasi vielä runopareihin kuvat, jotka liitti julisteena kirjaan.
Lisäksi hän kyhäsi teoksista pienen kiertävän taidenäyttelyn työtilaansa Kodiksamin vanhaan Säästöpankkiin. Laaksonen vie sen myös Caksin kotimuseoon Riikaan.
Caks on korkeassa kurssissa kotikaupungissaan. Hänellä on nimikkokatu keskustassa ja patsas puistossa.
Caks näki ja koki monet myllerrykset. Maailmansodat, espanjantaudit, kommunismin ja niin edelleen.Saksalaismiehityksen aikana Caks pantiin kiellettyjen kirjailijoiden listalle. Kun kommunistit pääsivät uudelleen valtaan, häntä syytettiin neuvostovastaisuudesta.
– Painostus ja mustamaalaaminen heikensi Caksin terveyttä. Hän kuoli sydäriin 48-vuotiaana. Otin kirjaan yhden kielletyn runon. Se on kielennäyttö diktaattoreille, sanoo Laaksonen.
Haastattelun jälkeen Laaksonen lähetti Riian-reissultaan viestin: "Semmonen tiato tul painotalolt juur, et kirjan tulo viivästy hiuka. Se o Suames vast 31.7. Nii et jos vaa sopi lehre aiktauluihi, ni ei tart jutunka kans mittä hosu".
Mutt täsä tämä ny o.
Tämä artikkeli on alun perin julkaistu Länsi-Suomi-lehden nettisivustolla.