Vuosi on jo niin paljon syksyyn kallellaan, että saaristo on laskeutunut hiljaisuuteen. Linnuista suuri osa on poissa, kesämökit lojuvat hylätyn oloisina eikä vastaan tule ensimmäistäkään huvivenettä.
Ahvenanmaan koillissaaristossa viipyvät vielä koskelot, joutsenet ja pilkkasiivet. Luotojen kukkaloisto on sen sijaan enää kalpea muisto.
Tuulessa tuntuu silti muitakin muutoksia kuin vuodenaika.
Tuulee idästä eilen lännestä – tänään tanssivat aallot
Pohjoisen suunnalla aukeaa pitkä Selkämeren ulappa. Jos täällä valitsee suunnan oikein, kestää pienellä purjeveneellä pari päivää ennen kuin näkyy kunnolla maata tai ihmisen tekemiä kiinteitä rakennelmia.
Ainakin toistaiseksi.
Jos yhtiöiden suunnitelmat toteutuvat, niin saariston reunalle ja siitä alkavalle avomerelle nousee satoja tai tuhansia merikotkan lentokorkeutta tai Eiffel-tornia ylempänä suhisevia tuulivoimaloita.
Samanlaisia aikeita on pitkin Pohjanlahtea niin Suomen kuin Ruotsinkin talousvyöhykkeellä. Voimaloita on hahmoteltu Ahvenanmaalta eteläistä Selkämerta pitkin Rauman ulkopuolelle, siitä Merenkurkkuun ja Perämerelle saakka.
Näin suuria voimaloita tai tuulipuistoja ei ole vielä yhtään oikeastaan koko maailmassa. Muutos herättää monissa meren ystäviksi tunnustautuvissa suoranaista kauhua.
Puistot ja niiden turbiinit rikkoisivat horisontin ja avoimen taivaan, mullistaisivat merimaiseman sekä pinnan yllä että alla.
Samalla rakentaminen tekisi ilmastokriisin synnyttämän yhteiskunnallisen heilahduksen konkreettiseksi myös tässä Suomen likipitäen viimeiseksi sanotussa saaristoerämaassa. Mutta se ei ole lainkaan ensimmäinen kerta.
Aava pisaroi pilviin palaava meri hetken aaltoja
Kutakuinkin näille vesille sijoittuvat myös Anni Blomqvistin vahvasti tosipohjaiset Ahvenanmaa-romaanit ja niihin perustuva Åke Lindmanin klassikko Myrskyluodon Maija.
Ulkoluodoilla on yhä kalamajoja tai niiden rippeitä, kesämökeiksi muutettuja kalastajatorppia ja -kyliä sekä perinneveneitä. Ne muistuttavat siitä, miten Maija ja Jannekin halusivat aikalaistensa tavoin parempaa, turvallisempaa ja helpompaa elämää.
Meille aika näyttäytyy romantisoituna ihanuutena, jossa vastoinkäymiset ja tuskakin ovat jollain tapaa ihailtavia.
Luotojen luonnolle jo 1800-luku oli silti jonkinlainen mullistus. Ulkosaariston maisemassa se näkyi rakennusten lisäksi pyydyksinä ja pyssyinä, tulena ja tervantuoksuna, hylkeenpyyntinä tai munien keruuna niitä hautovien lintuemojen alta.
Nyt tiedetään, että ihmisen toiminta paitsi hävitti, niin myös lisäsi luonnon monimuotoisuutta. Iso muutos oli joka tapauksessa alkanut, ja sai fossiilisavuja päästävien laivojen ja mantereelta valuvien vesien vuoksi yhä lisää vauhtia – ilmakehän kuumenemisesta puhumattakaan.
Avomerellä vapaaksi päässyt höyhen tavoittaa tuulen
Ihminen katsoo maisemaa omasta kapeasta näkökulmastaan, silmiensä korkeudelta ja sieltä, missä hän on. Silmien lisäksi maiseman kokee aina sydän.
Yhden arvot mitataan mökkirannassa tai veneessä, toisen kotipihassa tai auton ikkunassa. Osalle kyse on pelkistä muistoista, mielikuvista tai -kuvituksesta.
Meriluonnon pyhyyttä on kovin helppo vaatia muilta silloinkin, kun itse pelästyttää veneellä merimetsoparven siivilleen, poimii kauppakeskuksessa kärryynsä konttilaivan tuliaisia, nauttii teollisesti tuotetusta liha-ateriasta tai halvoista sähkösaunan löylyistä.
Näkökulmakysymys tämäkin.
Tervan tuoksua ranta-aitan ovesta hiipivä tuuli
Mantereella voi erehtyä olettamaan, että Pohjanlahden ulappa on vielä avoin, villi ja vapaa. Kun näkökulman kääntää avomereltä maalle, on maisema hyvin toisenlainen – ja on ollut sitä kauan.
Jokainen Raumalta riittävän pitkälle länteen veneillyt tietää, miten kauas kaupunki näkyy ja että viimeinen kaarevaan maapallon horisonttiin sukeltava kohde on sellutehtaan piippu. Yöllä avomerelle asti hehkuu kaupungin, metsäteollisuuden ja sataman lisäksi Olkiluodon ydinvoimala, joiden valot heijastuvat pilvistä tai ilmankosteudesta pitkään senkin jälkeen, kun itse rakennukset ovat painuneet näkymättömiin.
Ulapan yllä taivasta kirjoo käsittämättömän vilkas lentoliikenne ja horisonttia laivat tai huviveneet, joista yksikään ei liiku aiheuttamatta myös melua ilmaan tai merenpinnan alle.
Avomeren tai ulkosaariston koskemattomuutta ei näiden tullessa mietitty.
Onko maisemassa nyt häilyvä muutos suhteellisesti suurempi kuin silloin, kun purjelaivat ilmestyivät avomeren aalloille tai kun mannerrannasta alkoivat nousta tehtaiden savut? Tai kun rakennettiin majakat, joiden valo rikkoi ulapan pitkän pimeyden?
Ehkä joku olisi silloinkin toivonut, että horisontti säilyisi vapaana.
Sulavin liikkein maininkien matkassa kuollut koskelo
Luonto ja elämä ovat jatkuvaa ja oikeastaan pelkkää muutosta. Sen vääjäämättömyyttä tai oman elämän lyhyyttä edes teollisen historian perspektiivissä on monen vaikea hyväksyä.
Ihmiselle tyypillisempää on sen sijaan kaivata mennyttä ja pelätä tulevaa, ja kuvitella, että juuri oman elämän aikaikkunasta ja usein oman elämän onnellisimmaksi koetuissa vuosissa siintävät ilmiöt olisivat jollain tavalla parhaita tai että aika olisi pysäytettävissä juuri sinne.
Jannella, Maijalla ja sukupolvilla vielä heidän jälkeensäkin oli kyse elossasäilymisestä. Maisema muuttui välttämättömyydestä, toisin kuin nyt, ajattelee moni.
Tuulivoiman uhan voi hyvin nähdä teollisuuden haluna haukata viimeinenkin pala luontoa. Ja rahasta yhtiöissä onkin kyse, sitä kenenkään on turha kiistää.
Yhtä turhaa on unohtaa syitä ja seurauksia. Bisnestä syvemmällä vaikuttaa epätoivoinen yritys korjata aiempia virheitä ja lopettaa fossiilipäästöt, jotka varjostavat myös meriluonnon tulevaisuutta.
Onko siis nytkin kyse elossasäilymisestä, kun maapalloa ja ihmistä sen yhtenä asukkaana uhkaa ilmastohelvetin pätsi ja luontokadon pohjaton kuilu?
Merituulivoima on vain yksi esimerkki päätöksistä, joita on tehtävä. Jokaisen kohdalla joudutaan karun karman äärelle: mitä on maksettava, jos tehdään näin – ja mitä maksaa, jos se jätetään tekemättä?
Meren kohinaa linnut, saaret ja pilvet meren kohinaa
Muutoksilla on myös aivan toinenlaisia mittakaavoja.
Asiat näyttävät hyvin erilaisilta riippuen siitä, katsotaanko niitä ihmisen, haahkan, rantaniityllä kasvavan vilukon vai meressä uivan massiaisen todellisuudesta käsin.
Mikä tekee ihmisnäkökulmasta ratkaisevan, vai tekeekö lopulta mikään?
Merimaisema eläjineen on kokenut sadan vuoden aikana dramaattisia muutoksia, joiden jäljet johtavat nekin mantereelle.
Rehevöityminen, kemikalisoituminen ja esimerkiksi mikromuovi ovat planktonien tai rihmaleviin tukahtuvan haurun näkökulmasta paljon suurempia mullistuksia kuin tuulivoima.
Ajoiko niihin elossasäilymisen tarve, helppouden halu vai ahneus? Missä raja menee ja milloin se ylitettiin? Onko mahdollista palata takaisin ja pitäisikö niin tehdä? Kenen ihanneaikakausi on se oikea, ja kuka siitä saa päättää?
Luodon kalliot – miljoonien myrskyjen tyyni hiljaisuus
Tuulen voima tarttuu purjeeseen ja vie veneen tanssimaan mainingeille.
Etelän puolella vanha, valkopyrstöinen merikotka avaa siipensä ja antautuu saman tuulen nostettavaksi. Tämä kotka elää tässä maisemassa, seuraavat sukupolvet toisenlaisessa, väistämättä.
Meren yllä avautuva taivas on umpipilvessä. Silmä ei löydä mustaa eikä valkoista, vaan niistä syntyneitä lukemattomia harmaan sävyjä.
Artikkelin haiku-runot kirjoittajan.
Tämä artikkeli on alun perin julkaistu Länsi-Suomi-lehden nettisivustolla.