Niina Korpelainen vieraili Eurajoella avaamassa inkeriläisistä kertovan valokuvanäyttelyn. Korpelainen on kotoisin Eurajoelta ja hänen vanhempansa tulivat Eurajoelle sotaa pakoon 1943.
Niina Korpelaiselle inkerinsuomi oli lapsuuden kieli, jota vanhemmat Anna ja Juho Pöyhönen puhuivat.
– Se teki minusta aina vähän erilaisen, hän kertoo.
Niina Korpelaisen vanhemmat päätyivät Neuvostoliitosta Eurajoelle sotaa pakoon 1943. Pariskunnalla oli kotimaassaan ollut kaksi lasta, mutta molemmat olivat kuolleet ennen sotaa. Koti oli tuhoutunut pommituksissa ja Pöyhöset joutuivat asumaan maakuopassa.
Korpelainen vieraili tällä viikolla avaamassa inkeriläisistä kertovan näyttelyn Eurajoen kirjastossa. Nouse Inkeri -yhdistyksen näyttely kertoo valokuvin ja tarinoin inkerinsuomalaisten vaiheista.
Suomeen suojaan
Toisessa maailmansodassa saksalaisten ja venäläisten rintama-alueet kulkivat Inkerissä, jolloin Saksa ja Suomi tekivät sopimuksen rintama-alueilla asuvien inkeriläisten siirtämisestä Suomeen.
Inkerinsuomalaiset kuljetettiin Leningradin alueelta ensin Viroon ja sieltä Suomeen. Kaikkiaan heitä tuli Suomeen 63 000.
Eurajoki oli 80 vuotta sitten yksi Turun ja Porin läänin suurimpia inkeriläiskeskittymiä. Pakolaisten vastaanottokeskus sijaitsi kristillisellä opistolla, jossa oli parhaimmillaan yli 800 inkeriläistä. Myöhemmin välirauhan aikana opisto muuttui kokoamiskeskukseksi Neuvostoliittoon palaaville.
Korpelaisen vanhemmat saapuivat Eurajoelle yhdessä Anna Pöyhösen äidin kanssa.
Eurajoella inkeriläisiä sijoitettiin maatiloille töihin. Pöyhösen perhekunta asettui Vanha-Rauvolan tilalle Sydänmaalle.
– He asuivat ensi ulkorakennuksessa, mutta muuttivat myöhemmin Setälän torppaan.
Suurin osa palasi
Jatkosodan päätyttyä Neuvostoliitto alkoi painostaa inkeriläisiä palaamaan kotimaahansa. Pöyhöset päättivät kuitenkin jäädä.
– Isä selvitti eurajokelaisen kansanedustaja Einari Jaakkolan ja Helsingissä asuvien sukulaisten kanssa, oliko Neuvostoliittoon pakko palata. Maan mukaan se oli velvollisuus, Niina Korpelainen kertoo.
Suurin osa palasi, moni Pöyhöstenkin suvusta, kuten enon vaimo perheineen ja isän sisko lapsineen. Ihmiset pelkäsivät seuraamuksia.
Palanneet eivät Korpelaisen mukaan saaneet, mitä luvattiin.
– He eivät päässeet takaisin omille synnyinseuduilleen. Moni joutui Siperiaan ja itäiseen Neuvostoliittoon. Myöhemmin heitä asutettiin Karjalaan.
Kurjin kohtalo oli inkeriläisillä sotavangeilla. Heille luvattiin Suomen kansallisuus, mikäli he taistelisivat sodassa Suomen puolella. Kansallisuutta ei kuitenkaan tullut ja kotimaassa odotti tuomio.
Perheellä varasuunnitelma
Inkeriläisiä lähti Eurajoelta myös länteen: laivat kuljettivat salaa pakolaisia Ruotsiin. Pöyhösen perheessäkin tehtiin varasuunnitelma, mikäli edessä olisi pakkopalautus.
– Vanhemmat olisivat lähteneet Ruotsiin, jonne moni sukulaisistamme oli päätynyt.
Niina Korpelainen kuuli varasuunnitelmasta vasta äidin hautajaisissa Eurajoella 1994, kun eräs paikkakunnalla asuva mies tuli kertomaan omaisille, että hänen kanssaan oli sovittu perheen viemisestä kalastusveneellä Pohjanlahden yli, jos vaara joutua takaisin olisi käynyt liian suureksi.
Valvontakomissio kävi patistelemassa Pöyhösiä palaamaan useamman kerran.
Korpelainen muistaa, että vierailuilla puhuttiin venäjää ja lapsille tuotiin venäjänkielinen aapinen.
– Meitä pyydettiin opettelemaan venäjää. Kotona äiti ja isä puhuivat venäjää vain silloin, kun eivät halunneet meidän lasten ymmärtävän, mistä puhuttiin.
Perheeseen kuului Niinan lisäksi veli Antti.
Traagisia kohtaloita
Niina Korpelainen on selvittänyt oman inkeriläissukunsa historiaa 1600-luvulle saakka. Hän on löytänyt viitteitä siitä, mistä päin Suomea esivanhemmat aikoinaan Inkerinmaalle siirtyivät.
Inkeriä asuttaneet suomalaiset olivat alun perin kotoisin Etelä-Savosta, Lappeenrannan alueelta ja Karjalan kannakselta. Suomalaisia maanviljelijöitä ja käsityöläisiä asutettiin alueelle Ruotsin kuninkaan Kustaan II Aadolfin aloitteesta.
Uudenkaupungin rauhassa 1721 alue siirtyi takaisin Venäjälle ja inkeriläiset päätyivät maaorjuuteen, joka päättyi vasta 1861.
Stalinin aikana suomensukuisia inkeriläisiä pidettiin kansanvihollisina ja heitä alettiin vainota.
Korpelaisen suvunkin historiasta löytyy paljon traagisia kohtaloita.
– Sekä isän että äidin sukuun kuuluneita on syyttömästi teloitettu vuosina 1937–1938. Monet ovat joutuneet Siperiaan pakkotöihin ja kuolleet siellä.
Korpelainen pitää inkeriläisistä kertovaa näyttelyä yleissivistävänä.
– Suomen historiassa inkeriläisistä puhutaan vähän, vaikka he ovat olleet yksi, erilainen osa suomalaisuutta, hän sanoo.
Kohtalo erottaa – kuva yhdistää -näyttely
Eurajoen kirjastossa esillä olevan näyttelyn on koonnut ja tarinat kirjoittanut valtiotieteiden tohtori Helena Miettinen.
Hän on kirjoittanut myös inkeriläisaiheiset kirjat: Inkeriläiset – maaton kansa (1989), Vieläkö kukkivat omenapuut (2010) ja Inkeriläisten mailla (2021.)
Myös hänen sukunsa vaiheita esitellään näyttelyssä.
Näyttelyn nimi tulee Kazakstaniin karkotetun inkeriläisperheen valokuvan takana olevasta tekstistä.
Näyttelyvalokuvien kerääminen alkoi jo 2004. Niistä koostettiin 2006 yhteistyössä Inkerin kulttuuriseuran ja Leningradin alueen kulttuurikomitean kanssa venäjänkielinen näyttely.
Suomenkielinen näyttely on kiertänyt 2020 lähtien 12 paikkakunnalla Suomessa.
Tämä artikkeli on alun perin julkaistu Länsi-Suomi-lehden nettisivustolla.