Kääpiöpäästäinen liittyy oleellisesti Heli Laaksonen Luonnos-luontokirjan syntyhistoriaan. Luonto- ja ympäristöneuvojaksi Liviassa opiskelleen kirjailijan piti tehdä viiden minuutin esitelmä jostain luonnonilmiöstä.
– Aloin miettiä mikä on Suomen pienin nisäkäs.
Kääpiöpäästäisessä riitti ihmeteltävää, sillä vain neljägrammainen nisäkäs kuristaa talvella itsensä puoleen normaalikoostaan.
– Se kutistaa nikamansa ja pienentää aivokapasiteettinsa. Niitä mahtuu talvella tulitikkulaatikkoon viisi, kirjailija päivittelee.
Hämmästyttää, kummastuttaa
Laaksonen löysi nopeasti lisää hämmästyttäviä ja kummastuttavia asioita. Luonnos (Otava) on kokoelma pieniä esitelmiä, joiden kohteet hän valitsi oman mielenkiintonsa mukaan.
– Kirjoitin siitä mitä tuli mieleen, mikä oli kiinnostavaa ja annoin assosiaatioille mahdollisuuden.
Esimerkiksi luku pikkuruisista viiriäisistä sai alkunsa kotipellolla Lapin Kodiksamissa viihtyvistä linnuista.
– Ne pitävät öisin ääntä, joka muistuttaa vanhanaikaista elektroniikkapeliä.
Laaksonen luonnonihmettely ulottuu jopa kodin tuhohyönteisiin saakka. Oman paikkansa kirjassa saavat nimittäin myös vyöturkiskuoriainen ja jauhokoisa.
Maksaloodakin tulee luonnosta
Luontokirjan hän sanoo syntyneen kunnioituksesta ekosysteemiä kohtaan. Laaksonen selittää innostuneesti fotosynteesiä ja ihastelee sitä, miten kasvit mennä puksuttavat.
– Luonto on hieno, rakas ja varjeltava asia.
Mutta mitä tekee esitelmä maksalaatikosta luontokirjassa?
Sillä kirjailija halusi havainnollistaa, mitä kaikkea luonto maksalaatikon eteen tuottaa viinirypäleestä kuivatusta rusinasta ja merestä suodattuneesta suolasta alkaen.
Faktoista ei ole tingitty, ja esitelmien tekeminen on vaatinut tarkkaa taustatyötä. Ankaraa tiedettä, kirjailija hymyilee.
Kaikista esitelmien lajeista ei kasvi- ja eläinkirjojen tavoin ole kerrottu latinankielistä nimeä. Haapapuusta se kuitenkin löytyy.
– Populus tremula, sehän kuulostaa ihan kummelimaiselta huumoriyhtyeen nimeltä!
Luonto on kirjailijan mukaan monesti vitsikäs.
– Luontokirjoissa on usein luontosurua ja asiallisuutta, mutta niissä ei naureta luonnolle.
Häntä itseään esimerkiksi huvittavat suuresti syksyn tullessa sisälle pyrkivät metsähiiret, joiden popcornkätkön hän on löytänyt kotoaan uunin takaa.
Mukana toki myös mursu!
Luonnos on myös ajassa kiinni: Laaksonen ei ole unohtanut ”uutiskesän ja small talkit” pelastanutta ulkomaan vierasta, joka ”möyryää, mylvii ja norskaa”.
– Kustannustoimittajani jäi lomalle ja vannotti, että missään nimessä et kirjoita lisää. Mutta sitten se saamarin mursu tuli Suomeen. Lyhensin salaa ihmisen osuutta ja ymppäsin mursun mukaan. Kyllä kaunokirjallisuuden sen verran pitää olla ajan tasalla, kirjailija nauraa.
Ajassa oleminen näkyy myös luvussa Auringonkukka ja kielo, joka esittelee Ukrainan ja Suomen kansalliskukat. Laaksonen kertoo Luonnoksessa netissä vastaan tulleesta videosta, jossa ukrainalaisnainen ojentaa auringonkukan siemeniä venäläissotilaille: ”Pistäkä täst siämenet tasku, ni ainaki ne jäävä itämä, ko makkatte maan poves”.
– Halusin sen kirjan kirjoittamisen muistomerkiksi ajasta, jota elämme.
Pulun ja kyyn välissä
Ihmisen Laaksonen on sijoittanut pulun ja kyyn väliin. Syy on selvä: ihminen on niin kaksijakoinen.
– Toisaalta tykkään omasta lajistani, mutta sitten taas en, kun ajattelen typeriä sotia ja ihmisen vääränlaista vallankäyttöä. Kirjassa olen koettanut katsoa ihmistä lajina toisten lajien joukossa.
Kirja päättyy lukuun ravintoketjun huippupedoista, jotka ihmisen tavoin syövät, mutta eivät tule syödyiksi. Silti nekin päätyvät osaksi elämän kiertokulkua. Luku on kirjailijan ylistys maatumisen onnelle.
– Lopulta meidätkin syödään ja palaamme toiseen olomuotoon.
Rakenteeltaan Luonnos on säieromaani; runoista ei tällä kertaa ole kyse, vaikka kirjailijalle tuttu kieli pilkahtelee siellä täällä. ”Hän keijuu. Hän heljuu”, Laaksonen kuvailee planktonia, ja vanamo on hänelle ”metsänhaltijan mittauslanka”.
Kirjailijan ohella nyt myös luonto-opas
Luonto on aina ollut läsnä Heli Laaksosen tuotannossa, mutta nyt hän on myös luontoalan ammattilainen. Hän sai kesällä valmiiksi kaksivuotiset luonto- ja ympäristöneuvojan opinnot ja toivoo uuden koulutuksen täydentävän ammattipalettiaan. Jonkun verran hän kertoo jo vetäneensä opastettuja luontoretkiä, joissa tutkiskellaan luontoa kenttäkerroksesta alkaen.
Helsingin Mellunmäessä Laaksonen vei paikallisen asukasyhdistyksen asuinalueen viereiseen pähkinälehtoon, ja myös Luonnoksen kirjanjulkistamistapahtumaa vietettiin syyskuussa ulkona.
– Vein vieraat läheiseen haavikkoon rankkasateessa, mutta eihän luontoihmisillä ole huonoa ilmaa, kirjailija hymyilee.
Kuluvan viikonlopun hän viettää Suomen sammaltyöryhmän kanssa eri puolilla Satakuntaa. Hän epäilee olevansa noviisi arvovaltaisessa joukossa.
– Osaan 30 sammalta, Suomessa niitä on 900.
Laaksonen on viime vuodet kipuillut ja murehtinut kirjailijan työn tulevaisuutta. Luonto-oppaallakin on omat haasteensa.
– Miten luoda sellaiset rakenteet toiminnalle, ettei niiden ylläpitämiseen menisi liikaa aikaa.
Oleellinen asia on hinnoittelu. Laaksonen harmittelee, että usein vierailijaksi kysytään suunnilleen joulutortun hinnalla.
Tämä artikkeli on alun perin julkaistu Länsi-Suomi-lehden nettisivustolla.