Vireä Suistamon karjalaiskaupunki, jossa toimi aikoinaan opettajaseminaari ja kirjakauppa, on tänä päivänä enää haalea muisto menneisyydestään. Kylänraitti on hiljainen, ja monet rakennukset ovat kadonneet maisemasta.
Valokuvataiteilija Hanna Koikkalaisen historiaa nykyaikaan peilaava Lakkautettu kylä vie matkalle rajantakaiseen Karjalaan, josta ihmiset lähtivät evakkomatkalle sodan syttyessä.
Koikkalainen teki näyttelyprojektiaan varten kuvausmatkoja, penkoi arkistoista evakkojen muistoja ja tapasi entisiä suistamolaisia.
– Vaikka esillä on Suistamon pitäjän historia, samat asiat tapahtuivat ympäri luovutetun Karjalan, ja näyttelyn voikin nähdä evakuoimisen historiasta kertovana näyttelynä.
Rauman taidemuseoon valmistui myös uusi installaatio Koiviston ja Räisälän kylien arkistomateriaaleista ja uusista valokuvista. Koikkalainen on myös haastatellut Raumalle muuttaneita evakkoja.
Lakkautettu kylä kiinnittyy läheisesti taidemuseon yläkerrassa esillä olevaan, sarjakuvataiteilija Hanneriina Moisseisen Kannas-installaatioon. Koikkalaisen aiheeksi valikoitui evakkous, Moisseinen päätyi käsittelemään sotakokemuksia,
Yhdistävä kokemus
Evakkojen kokemuksista kertova näyttely linkittyy myös tähän päivään. Lakkautettu kylä oli ensimmäisen kerran esillä vuonna 2015 Helsingissä, juuri Suomeen tulleen suuren pakolaisaallon aikaan.
– Meidät tekijätkin yllätti se, miten näyttelyä tulkittiin nykyisen maahanmuuton kautta. Itse en väitä, että kyseessä olisi sama asia, mutta uskon, että kodin jättämisen tunne on evakkoja ja maahanmuuttajia yhdistävä kokemus. Myös he ovat tienneet lähtiessään, etteivät ehkä palaa koskaan, Koikkalainen sanoo.
Mitä jäi jäljelle?
Näyttelytilan seinällä on kopioita evakkoon lähteneiden hakemuksista, joilla he ovat hakeneet valtiolta korvausta menetetystä omaisuudestaan.
– Listoista löytyy hienoja yksityiskohtia, asioita, joita ihmiset vaikkapa Lapualla tai Raumalla ovat pöydän ääressä istuessaan kirjanneet ja miettineet, mitä sinne kotiin jäi.
Lähtijöiltä jäikin monenlaista omaisuutta elintarvikkeista ja kodin esineistä kotieläimiin. Kotiin jäivät niin lehmät Kukka ja Lemmikki kuin lintukoira Moppe.
– Näistä listoista, joita Kansallisarkisto on pullollaan, näkyy mielestäni arki ja ihmisyys, eräänlainen todellisuuden hipaisu.
Koikkalaisesta on mielenkiintoista pohtia, millaisia vastaavanlaiset omaisuusluettelot tänä päivänä olisivat. Mitä esimerkiksi syyrialaiset turvapaikan hakijat jättivät jälkeensä?
Jokaisen tarina tärkeä
Museon seinältä katsoo potrettikokoelma entistä suistamolaisista. Koikkalainen halusi sen näyttelyyn korostaakseen jokaisen evakkotarinan tärkeyttä.
– Aiheessa kiinnosti se, miltä ihmisistä tuntui jättää koti, muistavatko ihmiset lähdön hetken ja mihin tiivistyi se viimeinen tuumaus ennen sitä. Tarinoihin on tullut ajallisia kerroksia, monet olivat lapsia, ja heille on kerrottu tarinaa evakkomatkasta jälkikäteen.
Kodin menettämisen kokemus oli raskas, mutta ei pelkästään sitä. Koikkalainen kertoo suistamolaisista sisaruksista, jotka suhtautuivat evakkomatkaan seikkailuna.
– Heille kotikylä oli tuppukylä, jota ei jääty märehtimään ja itkemään.
Laura-Liisa Pitkäsen valokuvallisessa tarinassa on myös otteita nuoruuden päiväkirjoista. Yhdelle sivulle nuori vänrikki on piirtänyt kuvan, jossa hän pesee tytön hiuksia.
– Vaikka sota sinänsä oli hirveä, ihmiset olivat myös nuoria ja liikkeellä oli samaan aikaan paljon parikymppisiä tyyppejä. Tuona aikana korostui myös yhdessä tekeminen ja yhteisöllisyys, Koikkalainen sanoo.
Uusi näkökulma
Hanneriina Moisseisen monitaiteellinen installaatio museon yläkerrassa rakentuu sarjakuvataiteen valtionpalkinnolla 2016 palkitun Kannas-sarjakuvateoksen alkuperäisistä piirroksista.
Moisseinen haki teosta tehdessään uutta näkökulmaa sota-aikaan ja evakkouteen, ja tarinan päähenkilöiksi nousivat karjakko ja järkensä menettänyt sotilas, joka ei sotilaslääkärin mukaan enää kelpaa rintamalle, mutta etulinjaan ruumispaareja kantamaan.
Sotatarinat olivat Moisseiselle entuudestaan tuttuja, hänen omat juurensa ovat Karjalan Aunuksessa, josta isoisän vanhemmat pakenivat Stalinin vainoja 1920-luvulla. Osa sukulaisista joutui Siperiaan.
Eläin on sankari
Isoon rooliin Kannas-näyttelyssä nousevat eläimet, jotka Mosseisen mukaan pelastivat suomalaiset sotilaat.
– Sodan kivun ja kauhun kuvaaminen nimenomaan eläinten kautta on nykypäivän ihmiselle erilainen tarttumapinta sotaan, hän sanoo.
Ihmisten ja eläinten kohtaamisesta löytyi paljon tarinoita, ja esimerkiksi moni evakkomatkalle lähtenyt vaelsi yhdessä lehmän kanssa.
Näyttelyn arkistovalokuvasarja Kiitos 1939–1945 koostuu sotilaiden ottamista kuvista, joissa kaikissa on eläin. Toisessa kuvasarjassa suomalainen sotilas lypsää.
– Ilman eläimiä sodan lopputulos olisi voinut olla hyvin erilainen: hevoset ja lehmät olivat korvaamattomia.
Myös Moisseinen vietti Koikkalaisen tavoin paljon aikaa arkistoja penkomalla. Se kosketti.
– Oli melkein kuin olisin itse ollut siellä ihmisten kanssa. Monet itkut olen itkenyt eläytyessäni kodin menettämisen teemaan ja se kaikki kärsimys, mitä sota aiheuttaa, on tullut tutuksi.
Näyttelyllä onkin hänen mukaansa sanottavaa myös vuonna 2020.
– Aihetta on tärkeä pitää esillä, sillä meillä on nykyisin havaittavissa epämääräistä sotaa ihannoivaa isänmaallisuutta. Kun lukee sotaveteraanien haastatteluja, melkein kaikki kuvaavat sota-aikaa kamalaksi, Moisseinen muistuttaa.
Tärkeäksi teemaksi hän nostaa myös sen, miten ihmiset ottavat vastaan väkivaltaa ja sotaa pakenevat ihmiset.
– Nykypäivän ihminen voi oppia historiasta jotain. Karjalaisten asuttaminen Länsi-Suomeen ei ollut helppoa ja kulttuurierot olivat suuret.
Tämä artikkeli on alun perin julkaistu Länsi-Suomi-lehden nettisivustolla.