Ei saanut olla liian julma, mutta ei olisi saanut olla liian myötämielinenkään. Näin kuvailee Elina Parkkila vartijoiden vaikeaa suhdetta sotavankeihin Suomessa sotien aikana toimineilla sotavankileireillä. Niistä yksi toimi Ala-Satakunnan sydämessä Köyliössä.
Jatkosodan aikana toiminut leiri tunnettiin napakasti nimellä sotavankileiri 1. Se toimi Kakkurinsuolla sijaitsevassa Köyliön varavankilassa, joka jatkaa edelleen toimintaansa Satakunnan vankilan Köyliön osastona.
Raumalaislähtöinen Parkkila on toiminut kesän ajan Säkylän talvi- ja jatkosotamuseossa museonavustajana ja projektisihteerinä.
Hän on tehnyt töidensä ohessa Köyliön sotavankileiristä Leader-rahoitteisen tutkimuksen, joka julkaistiin museon verkkosivuilla torstaina.
Juuri inhimillisyys – julmuuden ja myötämielisyyden välillä tasapainottelu – oli yksi niistä asioista, jotka herättivät tutkimuksen tekijän huomion.
– Sotavangit on koettu ihmisinä siinä missä muutkin, vaikka vallalla olleen tilanteen johdosta voisi kuvitella toisinkin. Paikalliset ihmiset kohtelivat heitä työmiehinä siinä missä muitakin siviilejä, Parkkila toteaa.
Hyysätä vai ampua?
Sotavankien merkitys paikallisille asukkaille ei ollut lainkaan vähäinen. Vankien ja paikallisten suhteisiin Parkkila onkin tutkimuksessa perehtynyt laajasti muun muassa Köyliö-seuran julkaiseman Köyliist-kirjasarjan avulla. Sotavankileiriä käsittelevä osa sarjasta on otsikoitu sitaatilla: "Se on ninko ihmine".
Yksi kirjaan haastatelluista henkilöistä mainitsee, että paikalliset suhtautuivat vankien läsnäoloon kahdella eri tavalla: toiset kohtelivat vankeja kuin ketä tahansa työmiestä, mutta toiset ihmettelivät miksi sotavankeja "hyysättiin" niin paljon, kun "ampua ne pitäisi".
Suhtautumiseen vaikutti myös se, olivatko sotavangit leirillä vaiko työssä paikallisilla asukkailla. Elina Parkkilan mukaan tämä kontrasti oli tutkimusta tehdessä varsin silmiinpistävä.
– Ei ole mikään ihme, että monet sotavangit halusivat mennä töihin. Olosuhteet siviilien alaisina olivat paljon paremmat kuin sotavankileirillä, Parkkila toteaa.
Perustarpeet täyttämättä
Itse leirillä olot olivatkin paikoin epämääräisiä. Neuvostoliittolaisia vankeja ei pidetty kovin suuressa arvossa.
Taustalla oli toki sotapropagandaa ja sen lietsomaa russofobiaa. Vankien olosuhteet olivat toissijaisia, eikä heidän tulevaisuuttaan välttämättä ajateltu kovin pitkälle.
– Kun esimerkiksi vankien muonituksesta keskusteltiin, moni oli sitä mieltä, että eihän heille tarvitse antaa juuri mitään, kun he eivät ruokaa ansaitse. Itsestä tuntuu hullulta ajatella, että ihmisen perustarpeita ei täytettäisi, Parkkila pohtii.
Pelkoa ja epäluuloa
Parkkila kaipaisi historiantutkimukseen lisää sotavankien omaa näkökulmaa: miltä leirielämä ja vankien kohtelu on heistä itsestään tuntunut?
– Muonituksista ja majoituksista on voitu keskustella yleismaailmallisesti, mutta siinä häipyy ehkä perspektiivi siihen, millaista vankina olo on oikeasti ollut.
Pelko ja epäluulo vallitsivat monen vangin mielessä, varsinkin sodan lähestyessä loppuaan.
Yksi Köyliist 9 -kirjaan haastatelluista ja Parkkilankin tutkimuksessa siteeratuista köyliöläisistä muistaa esimerkiksi sotavangin, joka pelkäsi paluuta Neuvostoliittoon.
"Heti rajalla pum-pum", vanki perusteli pelkoaan. Sotavangit uskoivat kohtalonsa päättyvän rajan ylittämiseen.
Oppia nykyaikaan
Historiantutkimuksessa on aina paikallaan kysyä, mitä historiasta voidaan oppia. Mitä johtopäätöksiä sotavankiajan maailmasta voisi tehdä?
Elina Parkkila toteaa, että humanistina hän itse kiinnitti huomiota siihen, miten sodan aikana pyrittiin oikeuttamaan epäoikeudenmukaisiakin tekoja "me vastaan ne" -tyyppisellä ajattelulla: vastapuoli on meitä kahta kauheampi.
– Sellainen pitäisi nykymaailmassa pystyä jo unohtamaan. Ihmiset pitäisi nähdä ja heitä pitäisi arvottaa sen perusteella, millaisia he ovat – ei sen, mistä he tulevat. Toisia ei tulisi demonisoida, Parkkila linjaa.
Sotavangin lapsi ei ehtinyt kysyä isältään asioita, mutta tietoa karttui, kun sukulaiset Venäjältä ottivat yhteyttä
Elina Parkkila tukeutui tutkimuksessaan pääosin jo olemassaoleviin lähteisiin ja haastatteluihin. Yhden sotavangin omaisen hän on kuitenkin haastatellut itse: Irmeli Mannelöf on sotavangin, luutnantti Shafik Sharifovits Viktagirovin tytär.
Shafik sijoitettiin sotavankileirin kautta syksyllä 1941 nykyisen Loimaan alueella sijaitsevaan Mellilään töihin maataloon. Mellilässä hän ilmeisesti tapasi Irmelin äidin, Hilman.
Shafik palautettiin jatkosodan päätteeksi Neuvostoliittoon. Hän menehtyi myöhemmin neuvostoliittolaisella vankileirillä.
Nuorena Irmeli ei juuri kysellyt isästään.
– Olisi ollut asioita, mitä olisi voinut kysyä, kuitenkaan ei tullut tilaisuutta tai hetkeä, jolloin kysyä, Irmeli Mannelöf toteaa Elina Parkkilan haastattelussa.
Isän sukulaiset Venäjältä ovat sittemmin olleet yhteydessä Irmeliin, ja hän on saanut sitä kautta lisää tietoa isästään. Tieto isän henkilöllisyydestä ei ole ollut hänelle vaikea asia.
Parkkilan mukaan Mannelöf onkin tässä mielessä poikkeus, sillä monen sotavangin lapsen kokemus on ollut päinvastainen: taustaa on pitänyt salailla, koska se on voinut aiheuttaa eriarvoista kohtelua.
Tämä artikkeli on alun perin julkaistu Länsi-Suomi-lehden nettisivustolla.