Esko Ahon hallituksen aloittaessa vapun alla 1991 Suomi oli astunut kuilun partaalta tyhjyyteen. Syksyllä Kalevi Sorsan nimiin jääneen sopimusyrityksen piti virallisesti estää devalvaatio. Oikeasti Sorsan sopimus oli hybridimalli palkkojen leikkaamisesta – ja devalvaatiosta.
Nyt Aho palaa tuohon ”Mustien joutsenten vuoteen”.
Dramatisointia, myönnetään. Ei silti ihan tolkuttoman kaukaa haettu, että Esko Aho sai edesmenneeltä presidentiltä Mauno Koivistolta kimmokkeen ryhtyä kirjallisiin töihin.
Viime vuodenvaihteessa Yle esitti Mauno Koiviston elämästä kertovan kahdeksanosaisen dokumentin, johon Ahoakin haastateltiin. Haastattelijana oli dokumentin toimittanut ja juontanut kirjailija Jari Tervo.
Totta kai haastattelussa puhuttiin 1990-luvun alun suuresta lamasta, joka leimasi Ahon porvarihallituksen taivalta sen ensimmäisestä päivästä lähtien. Haastattelu veti Ahon mietteliääksi. Mielessä alkoi muhia ajatus kirjan kirjoittamisesta. Viime vuoden syksy meni aineistoon perehtymisessä ja alkuvuosi kirjoittamisessa. Ahon omat päiväkirjamerkinnät alkoivat vasta kesällä 1991 ja niihin jäi politiikan paineissa ja kiireissä isoja aukkoja. Tosin perinteisiä muistelmia Aho ei halunnutkaan kirjoittaa.
Muistelmistakin silti on osittain kyse tänään julki tulleessa kirjassa 1991 – Mustien joutsenten vuosi.
– Painetta kirjoittaa muistelmat on ollut koko ajan. Voi sanoa, että säännöllisin väliajoin siihen on palattu, nyt 66-vuotias entinen pääministeri sanoo.
Tarvittiin siis liikkeelle paneva sysäys. Se tuli tavallaan rajan takaa, mutta käytännössä siis Jari Tervon haastattelusta.
– Rupesin miettimään mitä Tervo kysyi, mitä hänelle vastasin ja miten aistin keskustelun, jonka hänen kanssaan kävimme.
Aho ei ole Alexander Stubb, mutta kolme asiaa hänelle kirkastui. Ensimmäinen oli aika ja ennen muuta sen kuluminen.
– Aika oli tehnyt tehtävänsä. Asiat näyttäytyvät nyt erilaisilta kuin ne näyttäytyivät 90-luvulla.
Ahon hallitus on saanut jälkikäteen kritiikkiä laman hoitamisesta. Erityisesti on moitittu liian kireänä pidettyä finanssipolitiikkaa, joka pelkistyi säästöinä. Onko nyt kolmen vuosikymmenen jälkeen puolustuksen puheenvuoro vastata epäoikeudenmukaisena pitämääsi arvosteluun?
– Aina arvostellaan. Ei kritiikkiin tarvitse välttämättä edes vastata. Se kuuluu demokraattisen yhteiskunnan tapoihin.
Kyllä Aho kuitenkin tulee vähintään vastanneeksi arvosteluun.
– Kun laskin jakson vuoden 1990 ensimmäisestä neljänneksestä vuoden 1993 ensimmäiseen neljännekseen, sinä aikana toteutuneesta 12 prosentin pudotuksesta bruttokansantuotteeseen seitsemän prosenttia eli yli puolet oli tapahtunut jo (Harri) Holkerin hallituksen aikana. Se oli ainakin itselleni yllätys.
Totta kai Aho puhuu omassa asiassaan, mutta kiistatonta on, että Suomi oli ottanut askeleen tyhjän päälle jo ennen keskustan ”veret seisauttanutta” vaalivoittoa maaliskuussa 1991 ja sen perään nimitettyä Ahon hallitusta.
Vielä ne kaksi muuta ”pointtia” kirjan kirjoittamiseen.
– Ajattelin, että velvollisuuteni on panna – toki kertoa myös omia mielikuviani – asiat isompaan yhteyteen. Se muutti kirjoittamishaasteen aika paljon vaativammaksi. Ei riittänyt vain katsoa omia muistiinpanoja ja omia tuntemuksia, vaan täytyi tehdä aika paljon taustatöitä. Luin paljon kirjoja. En ole pitänyt paljon harrastetusta henkilökeskeisestä tavasta kirjoittaa 90-luvun alusta. Niitä kirjoja on tullut paljon ja jokainen on kertonut ikään kuin oman tarinansa.
Henkilöitä Ahonkin kirjassa totta kai vilisee. Taloudella, politiikalla ja talouspolitiikalla on aina tekijänsä.
– Yritin välttää tietoisesti, että olisin tavallaan nostanut tai laskenut henkilöitä. Koetin kirjoittaa niin neutraalisti kuin on mahdollista.
Se nimi. Mustien joutsenten vuosi. Siinä on kohtalokas klangi. Musta joutsen on odottamaton tapahtuma, jonka todellinen merkitys yleensä huomataan vasta myöhemmin. Tyypillistä on, että mustien joutsenten merkitys aliarvioidaan.
Tästä joutsenlajista ei ollut Ahon hallituksen aikana pulaa. Suomen taloustilanteen koko karmeus ei ollut kirkastunut vielä alkuvuodesta 1991 ainakaan kaikille poliitikoille, kansalaisista nyt puhumattakaan. Neuvostoliiton horjuminen savisilla jaloillaan oli hyvin tiedossa, mutta kuka uskoi vielä keväällä 1991, että Neuvostoliitto hajoaa? Ei Gennadi Janajevin vodkanhuuruista junttaakaan (elokuussa 1991) kukaan osannut ennustaa.
Muistaa myös pitää, että koko 1980-luku Suomessa elettiin iloista jakopolitiikan aikaa, jota hyvällä syyllä voi nimittään niin ”kulutusjuhlaksi” kuin ”kasinotaloudeksikin”. Vuosikymmenen vaihtuessa tanssi jatkui. Soitto vain oli loppunut.Yhdeksi laman syyksi on pantu 80-luvulla toteutettu rahamarkkinoiden vapauttaminen. Sitä ei tehty yhdellä kertakaikkisella päätöksellä. Kyse oli useista yksittäisistä päätöksistä, joita tehtiin poliitikkojen seuratessa katseella – jos silläkään.
– Rahamarkkinoiden vapauttaminen tehtiin sitä mukaa, kun markkinat pakottivat. Ei ollut kokonaiskäsitystä mitä tehdään ja millä tavalla, Aho pelkistää.
Tämäkin musta joutsen jäi aikalaisilta huomaamatta. Vasta kauempaa näkee lähemmäksi.
– Juuri tämä on ydinkysymys. Sen vuoksi otin kirjaan historiaa niin paljon. Ei voi ymmärtää mitä vuonna 1991 tapahtui, jos ei katso edeltävää ajanjaksoa. Ei Neuvostoliiton hajoaminen ollut vuoden 1991 tapahtuma. Se oli vain huipentuma siitä kaikesta mitä oli jo tapahtunut aikaisemmin monen vuosikymmenenkin aikana, mutta erityisesti muutaman edellisen vuoden aikana.
Sama koskee Ahon mukaan myös Suomen lamaa.
– Ei se ollut vuoden 1991 kriisi, vaan huipentuma mitä oli tapahtunut edellisten vuosien aikana. Minullekin on vasta nyt valjennut, että emme me olleet silloin enää torjumassa kriisiä, vaan olimme tavallaan jakamassa sen kriisin taakkaa ja luomassa edellytyksiä uudelle nousulle. Ei ollut enää kysymys siitä, voidaanko lama estää tai voidaanko lamaa lievittää – tai no, ehkä lievittää voitiin – mutta laman estämisen aika oli ollut ja mennyt.
Esko Ahon kirja on siis eräänlainen hybridimalli poliittisista muistelmista ja historiateoksesta. Aho ei kirjassa siitä kerro, mutta haastattelun perusteella syksyllä 1991 yritetty ns. Kalevi Sorsan sopimus oli myös mallia hybridi.
Mennään kohta siihen.
Suomalainen talouspoliittinen todellisuus oli ollut 80-luvulle saakka jatkuvaa hippaleikkiä markan ulkoisen arvon alentamisen eli devalvaation ja inflaation välillä. Devalvaatio oli tulonsiirto vientiteollisuudelle. Palkansaajien ostovoiman heikkeneminen taas kompensoitiin palkankorotuksilla. Seuraus oli hintojen nousu.
80-luvulla kierre haluttiin vihdoin katkaista. Se sai myös nimen: vakaan markan politiikka. Jälkikäteen se on ristitty ”vahvan markan” politiikaksi. Asiallisesti vakaan markan politiikka oli yritys elää euroaikaa ennen kuin eurosta kukaan edes haaveili.
Todettakoon, että vakaa markka mainitaan myös Ahon hallituksen ohjelmassa.
Devalvaation ei pitänyt enää olla työkalupakissa. Se oli. Ainakin sitä kovasti hamuiltiin, jos ei muuta niin vanhasta muistista.
– Kyllä minä olen varma, että Sorsan sopimus ja sen päälle tehty devalvaatio olisi näin jälkikäteen katsottuna ollut optimaalinen.
Hetkinen, mistä Aho nyt puhuu?
Hän puhuu syksystä 1991 ja viittaa Kalevi Sorsan nimeä kantaneeseen sopimusyritykseen. Siitä käytettiin aluksi valistusajan filosofeihin saakka ulottuvaa komeaa yhteiskuntasopimus-nimeä. Perimmiltään se tarkoitti ns. sisäistä devalvaatiota, jossa palkkoja laskettaisiin ja samalla siirrettäisiin työnantajan työeläkemaksuja työntekijöille. Työvoimakustannuksia alentava vaikutus olisi Ahon mukaan ollut 7,5 prosenttia.
Idea oli ihan sama kuin Juha Sipilän hallituksen kätilöimässä kiky-sopimuksessa.
Mutta eihän Sorsan sopimukseen sisältynyt devalvaatiota, vaan pikemminkin pyrkimys sen välttämiseen?
– Sorsan sopimuksen idea oli välttää devalvaatio, mutta jos sitä ei olisi voitu välttää – niin kuin todennäköisesti ei olisi kokonaan voitu välttää – se sisälsi mahdollisuuden tehdä devalvaatio ilman kompensaatiovaatimuksia. Muistaakseni seitsemän prosenttia olisi voitu valuuttakurssia muuttaa ilman, että olisi tullut kompensaatiovaatimuksia.
Syksyllä 1991 rasitteena oli muutama kuukausi aiemmin tehty päätös kytkeä markka Euroopan yhteisöjen laskennalliseen ecu-valuuttaan. Ahon ja keskustan devalvaatiovaatimuksista huolimatta kytkentä tehtiin puuttumatta markan ulkoiseen arvoon. Sitä oli eriskummallisesti jopa vahvistettu kevään 1989 neljän prosentin revalvaatiolla.
– Sorsan sopimuksen kaatuminen ei ollut ainoastaan tappio ajatelleen kriisin hoitamista ja laskun maksamista. Kysymys syksyllä 1991 oli siitä, kuinka talouden supistumisen taakka ikään kuin jaetaan. Se oli ydinkysymys. Ei enää se, estetäänkö talouden pudotus. Taakan jako olisi ollut (Sorsan sopimuksella) paljon oikeudenmukaisempi ja sillä olisi voitu välttää kyllä aika monta konkurssia ja ongelmaa. Uskon niin.
Mutta oliko Sorsan sopimus todellakin sisäisen devalvaation ja oikean devalvaation muodostama hybridi?
Risto Uimosen kirjoittamassa Nuori pääministeri -kirjassa (1995) viitataan juuri tähän. Uimosen tietojen mukaan pääministerin virka-asunnossa Kesärannassa pidettiin syyskuussa 1991 keskusten talouspoliittisen ydinjoukon kesken palaveri, jonka keskiössä oli juuri devalvaation mahdollisuus.
Neljännesvuosisata sitten Aho kiisti Uimosen kirjassa olleen väitteen devalvoinnilla spekuloinnista, vaikka ei ollut kirjan oikovedosta lukiessaan siihen puuttunut. Tässä haastattelussa ei asiasta Aholta kysytty, vaan hän otti sen itse esille.Sorsan sopimus kaatui ennen muuta Paperi- ja Metalliliiton vastustukseen. Marraskuun puolessa välissä 1991 Suomi ajautui 14 prosentin devalvaatioon. Se ei ollut poliittinen päätös, vaan alaston pakko.
Sorsan sopimuksen kaatuminen oli nuorelle pääministerille iso pettymys.
– Selvää on, että valuuttakurssimuutos olisi ollut kokonaisuutena aivan varmasti radikaalisti pienempi (jos Sorsan sopimus olisi hyväksytty). Se taas olisi pelastanut pankkeja ja pankkien asiakkaita, joilla oli suuri määrä valuuttapohjaisia luottoja.
Mustien Joutsenten vuosi 1991 päättyi samalla kun päättyi Neuvostoliitto-niminen valtiollinen kokeilu.Ahon hallitus oli laman synkimmäksi osoittautuneen vuoden 1992 alussa ehtinyt olla vallassa kahdeksan ja puoli kuukautta. Monta pulmaa oli vielä ratkottavana.
Niistäkin varmasti riittäisi kerrottavaa. Saako Mustien joutsenten vuosi jatkoa?
– Jos tällaiselle kirjalle on kysyntää, kyllähän se kannustaa jatkamaan. Katsotaan ensin minkälaisen vastaanoton tämä saa.
Sitä odotellessa ikään kuin maistiaisina. Onko lama-ajasta jotakin opiksi otettavaa tämän päivän päättäjille? On. Yksi ainakin ja ehkä ennen kaikkea: suhde velkaan. Sen Aho ymmärtää ja hyväksyy, että koronakriisin keskellä massiivisellakaan velanotolle ei ole vaihtoehtoa.
Otettiin sitä 90-luvun alussakin, Aho huomauttaa ensin.
– Käsitys, että laman aikana pelättiin velanottoa on ihan faktoilla osoitettu vääräksi. Kaikki se mikä verotulojen ja valtion tulojen pienennyksenä meni, korvattiin velanotolla. Idea oli, että velkaa ottamalla ostetaan aikaa. Sinä aikana asioita saadaan kuntoon niin, että velanhoitokyky samanaikaisesti paranee.
Näin siis silloin, mutta entä nyt?
– Kannan suurta huolta, että nyt kun otetaan velkaa, onko meillä takeita, että velanhoitokykymme samanaikaisesti paranee?
Siinäpä kysymys.
Kuka?
Esko Ahos. 20.5.1954 VetelissäSuomen Keskustan puheenjohtajana 1990–2002pääministerinä 1991–1995kansanedustajana 1983–2003eduskunnan puhemiehenä 1991presidenttiehdokas 2000Sitran yliasiamiehenä 2004–2008Nokian johtajana 2009–2012idänkauppaa edistävän East Officen johtokunnan puheenjohtajana 2013–2019Sberbankin hallituksessa 2016–JPMorgan Chase -pankin neuvonantajana 2019–
Tämä artikkeli on alun perin julkaistu Länsi-Suomi-lehden nettisivustolla.