Mikko Ahon väitöskirjan aiheena oli raumalaisten laivanrakentajien ammatillinen omakuva. Kirjan nimi tiivistää olennaisimman: "Kun meiltä laiva lähtee ulos, ni siittä voi olla kaikki ylpeitä."
Aho kävi läpi vuosina 2009–2017 tehtyjä laivanrakentajien haastatteluja, jotka on tallennettu merimuseoon.
Lähes kaikki kertojat muistivat telakat hyvinä työpaikkoina.
Jos olisin uudestaan valkkaamassa työuraa, niin kyllä mä saman tekisin. Kyllä se parhaita taloja on.
Se oli niin monipuolinen ja hieno työmaa. Pidän laivanrakennusta yhtenä hienoimpana alana. Olin aika ylpeä kun pääsin ammattikouluun metallitöihin. Se oli erittäin arvostettua ainakin mun kaveripiirissä.
Osaamista arvostettiin
Laivanrakentajat ovat ylpeitä rakentamistaan laivoista, joilla tiedettiin olevan merkitystä paikkakunnan hyvinvoinnin turvaajana.
Laivanrakentajat ovat kuitenkin ylpeitä ennen kaikkea ammattitaidostaan ja esimerkiksi selviytymisestä tiukkojen aikataulujen kanssa.
Aho kuvaa hyvin, ettei yhteisön jäseneksi päässyt kävelemällä portista sisään.
– Uudesta työntekijästä tuli muiden silmissä laivanrakentaja vasta, kun hän osoitti pärjäävänsä työssä ja porukassa, kirjoittaa Aho.
Ammattitaitoa ja työmoraalia pidettiin korkeina. Telakkahuumori oli ronskia, eikö turhista kitisty.
Ei siihen aikaan mitään burnouttia ollut, silloin vaan vitutti koko ajan.
Taitavia työntekijöitä arvostettiin, joskus enemmän kuin muodollista hierarkiaa.
– Kokeneet työntekijät saattoivat toisinaan tehdä päätöksiä ja ohjata työntekoa työnjohtajasta riippumatta, kertoo Aho.
Urakkapalkkaus puhutti paljon
Telakoilla palkkataso oli jonkin verran parempi kuin suomalaisilla teollisuustyöntekijöillä keskimäärin. Toimihenkilöt tienasivat pääsääntöisesti vielä enemmän.
Takavuosina laivanrakentajia puhutti paljon urakkapalkkaus. Parhaalla ilmalla toukokuussa, kun oli kuivaa ja valoisaa, työ sujui hyvin.
Samaan suoritustasoon piti päästä tammikuussa, kun oli pimeää, pakkanen, lumi- tai räntäsade. Tietysti se näkyi heti palkassa.
Urakat määriteltiin yleensä työporukalle. Eräskin hitsaaja kertoi, ettei kukaan halunnut häntä alussa työparikseen urakkaa kusemaan.
Lakkoherkintä teollisuutta
Entinen luottamusmies muisteli talvea, jolloin työaikaa kului päiväkaupalla rakennuspaikalla lumenluontiin peruspalkalla.
Sitten porukalla tuli mieleen, kun monella oli omakotitalo, että olisi kotonakin tätä lumenluontia.
Lähtivät sitten lakkoon. Laivanrakennus olikin Ahon mukaan Suomen lakkoherkin teollisuudenala 1970- ja 1980-luvulla.
Välillä tuntui, että lakon syytä haettiin, että päästään kauniin kesäpäivän viettoon.
Kahdeksat housut päällekkäin
Työolot ovat vuosikymmenten kuluessa parantuneet valtavasti.
Muistan iän kaiken sen hitsareitten taukotilan. Tänä päivänä olisi mikä vaan työmaa tyhjä, jos sellaiseen työntekijät vietäisiin. Siellä sai suurin piirtein rottien kanssa kilpaa eväitään syödä, että kummat kerkeää enemmän.
Näitä juttuja maalaillaan ajan mittaan aina vain levenevällä tarinapensselillä.
Paljon on puhuttu runkotyön kylmyydestä aikana, jolloin sitä vielä tehtiin ulkona. Ja meren rannalla, jossa ainainen viima korosti pakkasen purevuutta.
Laskin, että mulla oli kahdeksat housut. Silloin ei ollut mitään karvahaalareita. Ihan vaan vanhoja kalsareita ja kaikkien päälle vedettiin villahousut.
– Kylmyyden kestämisen tuottama ylpeys on tärkeä, yhteinen ja jaettu kokemus, summaa Aho.
Työsuojelu oli pitkään retuperällä, eivätkä työntekijät itsekään siitä paljon piitanneet.
Oli hirveä vastustus kypärää vastaan. Se on painava, hankala ja milloin mitäkin. Eihän tänään laivan runkohommiin kukaan ilman kypärää menisi.
Ei ihme, jos on kuuroksi tullut. Ei ollut kuulosuojaimia, paskaset pumpulit korviin pistettiin. Aina oli korvatulehdukset kaikilla.
Jutussa kursivoidut kohdat ovat editoituja lainauksia Ahon väitöskirjasta.
Kahden telakan kaupunki
Melkein kaikki Mikko Ahon väitöskirjassa esiintyvät laivanrakentajat kokivat itsensä joko repolalaisiksi tai hollminglaisiksi. Useimmiten "omaa" telakkaa pidettiin parempana.
Meillä Repolassa on tehty isompia laivoja, toisella puolella melkein soutuveneitä siihen verraten.
Tähän Hollmingin telakalla työskennellyt vastaisi:
Menkääs kysymään talouspuolelta paljonko niistä tuli rahaa.
Hollminglaiset ovat ylpeitä muun muassa Neuvostoliittoon rakennetuista tieteellisistä tutkimusaluksista. Syystäkin, sillä laivoihin ei saatukaan amerikkalaista tietotekniikkaa. USA perui vientiluvat, kun Neuvostoliitto hyökkäsi Afganistaniin. Hollming perusti oman elektroniikkaosaston.
Naapurissa Rauma-Repolan telakalla tehtiin muun muassa rapulaivat niin ikään Neuvostoliittoon.
Osaamistaso piti nostaa aivan eri sfääreihin. Niin monimutkaisia laivoja ei Suomessa ollut tehty.
Raumalaistelakat yhdistyivät Finnyardsiksi, mutta kesti seitsemän tai kahdeksan vuotta ennen kun ruvettiin kahvia samassa paikassa juomaan.
Tämä artikkeli on alun perin julkaistu Länsi-Suomi-lehden nettisivustolla.