Lappi ja varsinkin Ylläksen alue ovat Jani Ikoselle tuttuja lapsuudesta asti, sillä hänen perheellään on ollut jo pitkään mökki Ylläksellä. Nuorempana he tekivät lähinnä päiväretkiä merkityille reiteille, mutta aikuisena Ikonen innostui vaeltamisesta erämaan puolella.
Raumalainen Jani Ikonen tietää, millaista palautetta on luvassa, jos hän jakaa vaellusreissujaan sosiaalisen median ryhmiin. Siksi hän ei juuri niin teekään.
Reilu vuosi sitten Ikonen teki kuitenkin poikkeuksen ja jakoi Facebookin Vaellus-sivustolle matkansa Käsivarren Lapissa. Tuolloin hän huiputti viidessä päivässä 33 Suomen korkeinta huippua. Sitä voi kutsua eräänlaiseksi epäviralliseksi ennätykseksi.
Tempaus herätti huomiota medioissa ympäri maan. Lisäksi Ikonen sai juuri arvelemaansa palautetta.
– Yleensä joku kommentoi aina, että miksi Lappiin täytyy lähteä juoksemaan. En minä juoksekaan. Etenen vain omalla tavallani, Ikonen naurahtaa.
Kuivalihan voimalla
27-vuotias Jani Ikonen on siitä poikkeuksellinen vaeltaja, ettei hän juuri syö reissuillaan. Kun muut sytyttelevät trangiaa, pistelee Ikonen lennossa kuivalihaa ja jotain sokeripitoista. Jälkimmäinen on elinehto, sillä hän sairastaa diabetesta.
Monelle eväät ovat luonnossa se "juttu", mutta Ikonen ei koe niin. Eikä hän myöskään tule nälkäiseksi.
– Minulla aika jää ihan eri tavalla edetä luonnossa, kun en tee ruokaa, Ikonen sanoo
Saamaansa kritiikkiin "juoksemisesta" hän suhtautuu huumorilla. Hän huomauttaa, että kyseisellä otsikoihin nousseella viiden päivän reissullaan hän ehti ottaa 3 000 valokuvaa ja useita videoita. Ei sitä juostessa tehdä.
Tutut huiput
Lapin kärpänen puraisi Ikosta jo lapsuudessa. Hänen perheellään on mökki Ylläksellä, ja yhdessä tekivät paljon päiväreissuja pitkin tuntureita.
Ikonen kutsuukin Yllästä toiseksi kodikseen. Sen huiput ovat hänelle yhtä tuttuja kuin Vanhan Rauman kadut.
Mökki on edelleen hänen kiintopisteensä ja sinne liittyy paljon muistoja. Erään tunturin huipulle siroteltiin muutama vuosi sitten myös hänen äitinsä tuhkat.
Yksinäisyys viehättää
Erämaahan, pois merkityiltä reitiltä Ikonen siirtyi joitain vuosia sitten. Takaisin hän ei ole kaivannut.
– Menen yleensä sellaisiin paikkoihin, joissa ei ole muita. Haluan olla luonnossa yksin. Jään kuitenkin aina juttelemaan, jos kohtaan jonkun.
Erämaassa vastaan tulee harvoin ihmisiä. Merkityillä reiteillä on meno välillä kuin jouluruuhkassa ja ilmaisia ämpäreitä jonottaessa.
– Kerran Haltilla kohtasin ylittäessäni merkittyä reittiä heti 20 ihmistä. Erämaassa en ollut nähnyt kolmeen ensimmäiseen päivään ketään, Ikonen vertaa.
Ikonen vaeltaa pääasiassa yksin. Silloin voi edetä omaan tahtiinsa. Samanhenkistä vaelluskaveria ei ole aikaisemmin ollut, mutta nyt suunnitelmissa on ensi vuodelle yhteinen vaellus tyttöystävän kanssa.
Jyrinä ei ole toivottu
Tunturissa Ikonen ei pelkää muuta kuin ukkosta. Ei hän sitäkään oikeastaan pelkää, mutta suhtautuu kyseiseen luonnonilmiöön kunnioituksella.
– Siellä on aika turvaton olla, jos alkaa paukkua.
Näin ei ole koskaan kuitenkaan käynyt. Metsässä kylläkin, mutta ei tunturissa.
Erämaassa sää voi olla armoton. Välillä näkyvyys on kymmenen metriä, välillä kymmenen kilometriä.
Mukana on aina GPS-laite, kartta ja kompassi. Kartalla hän pärjää pitkälle, mutta sumussa GPS on korvaamaton apu.
Moni kysyy häneltä, eivätkö eläimet pelota. Ikonen naurahtaa, ettei hän poroja pelkää. Petoja ei puuttomassa tunturissa juuri näy.
– Jos petoja kohtaa, niitä pitää kunnioittaa ja antaa olla rauhassa, hän sanoo.
Pyöräilybuumi näkyy
Jani Ikonen muistuttaa, että merkityillä reiteillä on myös tarkoituksensa. Luonto säästyy kulumiselta ja kynnys lähteä luontoon on pienempi.
Hän on huomannut, että yhä useampi tulee reiteillä vastaan pyörällä. Itse hän ei ole uusimpiin villityksiin lähtenyt mukaan, fatbikeen tai sähköpyörään.
Alamäkipyöräilystä hän sen sijaan innostui vuonna 2009. Siitä muistuttaa edelleen pitkä arpi käsivarressa.
Enää Ikonen ei pyöräile, joten lopettiko värttinäluun katkeaminen innostuksen?
– Ei, päinvastoin. Siitä se vasta alkoi. Alamäkipyöräily harrastin vielä useamman vuoden tapaturman jälkeen, Ikonen hymyilee.
Haasteiden hakija
Ikonen haluaa haastaa itseään. Välillä ehkä liikaakin, hän myöntää. Hän kurkkaa pystysuoran reunan yli ja tarttuu hulluihinkin haasteisiin, kuten tuntureiden huiputuksiin.
Viime vuoden heinäkuussa tehtyä 33 Suomen korkeimman huipun haastetta hän suunnitteli noin puolentoista vuoden ajan. Ikonen oli lukenut toisen vaeltajan blogista, että tämä oli tehnyt saman seitsemässä päivässä. Ikonen laski, että hän pystyisi siihen viidessä. Ja näin kävi.
– Kaikki meni niin hyvin kuin oikeastaan voi. Keli oli otollinen. Ainoastaan kolmella huipulla ei ollut näkyvyyttä. Jalan pohjissa kyllä alkoi tuntua, Ikonen muistelee.
Vaikka kaiken suunnittelisi hyvin, ei luonto toimi minkään suunnitelman mukaan. Sen Ikonen sai huomata tämän kesän vaelluksellaan Ruotsissa. Keli oli niin tuulinen, että Ikosen housuista hajosi vetoketju.
– Tuuli oli välillä niin järjetön, ettei ollut mitään järkeä lähteä ylös. Oli siellä onneksi pari päivää hyväkin keli, hän muistelee elokuista matkaansa Kebnekaiselle.
Haasteita Ikonen hakee myös ensi vuodelta. Nyt kasassa on 73 tunturia. Ensi vuonna niitä on ehkä 100.
Diabetes ei ole este luontoseikkailulle
Jani Ikonen on sairastanut ykköstyypin diabetesta 11-vuotiaasta asti. Sairaus ei ole koskaan estänyt häntä lähtemästä vaellukselle tai yleensäkään tekemästä niitä asioita, joita hän haluaa.
Ikonen on tullut raumalaisille tutuksi menestyksestään frisbeegolfin saralla, mutta hän on myös aktiivinen vaeltaja ja pitää blogia reissuistaan.
Ikonen ei juuri kanna luonnossa mukanaan eväitä, mutta jotain sokeripitoista hänellä on aina matkassa.
– Se on ehdottoman tärkeää. Sokeripitoista ruokaa täytyy olla varmuuden vuoksi. Toki muutenkin täytyy olla varautunut, jos jotain sattuu, Ikonen sanoo.
Vaelluksilla Ikonen pistää myös vähemmän insuliinia mitä arkielämässä.
– Kyllä diabetes on enemmän asennekysymys. Itseäni se ei ole koskaan estänyt lähtemästä.
1 Vaellutukselle ei heti tarvitse hankkia kaikkea mahdollista GPS-laitteesta ultrakevyeen telttaan ja makuupussiin. Varusteita saa myös vuokrattua. 2 Hyvät jalkineet. Itse käytän lyhytvartisia vaelluskenkiä ja polkujuoksulenkkareita. Ensikertalaiselle korkeavartiset ovat kuitenkin turvallisemmat, vaikkakin kankeammat. 3 Yksinvaeltaja voi hankkia turvakseen hätälähettimen tai satelliittiviestimen. Kännykän virtaa säästääkseen kannattaa laittaa kaikki turhat sovellukset kiinni. Huipulla kännykkä useimmiten toimii. 4 Liity sosiaalisessa mediassa erilaisiin vaellusryhmiin. Kun oppii suodattamaan kaiken turhan, ryhmistä oppii paljon ja kuulee tuoreimmat uutiset, esimerkiksi jos jokin tupa on pois käytöstä.
Tämä artikkeli on alun perin julkaistu Länsi-Suomi-lehden nettisivustolla.