Syyskuinen varhaisaamu 1948: kaljaasi Verna irrottaa köytensä Uudenkaupungin rannasta ja suuntaa kohti avomerta. Ilma enteilee myrskyä ja tuulee navakasti.
Aluksessa on 25 matkustajaa, neljä lasta ja 21 aikuista.
Edessä on pitkä matka, sillä määränpää on Englanti, ehkä jopa Amerikka.
Seuraavana aamuna Ahvenanmaan rannikolla sijaitsevan Getan vesiltä tehdään karmea löytö. Merestä löytyy aluksi nuoren pojan ruumis ja etsintöjen jälkeen kaksi lasta lisää.
Vellova vesi tuo rantaan myös hylkytavaraa, jonka todetaan kuuluneen kaljaasi Vernalle. Muita hukkuneita ei löydetä.
Turkulaisen tietokirjailija Johanna Pakolan Mereen kadonneet –Vernan viimeinen matka 1948 (Minerva) tuo päivänvaloon Vernan tarinan.
Mysteeri merellä
Vernan onnettomuus vuonna 1948 on sodan jälkeen suurimpia merionnettomuuksia Estonian ja Raumalla uponneen K8-yhteysveneen jälkeen.
Pakola sai inspiraation Vernan ja sen matkustajien tarinan selvittämiseen jo kymmenen vuotta sitten Uudenkaupungin merihistoriallisen yhdistyksen tapahtumassa.
– Verna tuli siellä puheeksi, kukaan ei tiennyt siitä mitään.
– Sellaistahan ei minulle kannata sanoa, se oli haaste, jota lähdin penkomaan.
Kaupungissa tiedettiin kyllä se, että alus oli ollut korjattavana paikallisella Janhuan veneveistämöllä. Puhetta oli myös Valtiollisesta poliisista: Verna lähti salaa, eikä kaikkien matkustajien paperit olleet kunnossa.
Hankala alku
Tutkimustyön lähtökohta oli mahdollisimman hankala.
– Ei ollut pelastautuneita eikä hylkyä. Ainoastaan laivan nimi ja lähtökaupunki.
Kaikkien matkustajien määränpääkään ei ollut tiedossa, kuten ei se, oliko alus matkalla Tanskaan, Englantiin vai Amerikkaan.
Aikaa kului lopulta kauemmin mitä Pakola oli ajatellut, mutta se oli toisaalta hyvä.
– Sain vielä tänä vuonna pari yhteydenottoa sukulaisilta, joiden omaiset hukkuivat Vernalla. Sukulaiset ovat ylipäätään olleet hyvin innoissaan saatuaan lisätietoa sukujensa mysteeristä.
Toisaalta tapahtuman penkominen on ollut myös tuskallista, sillä tragedia oli monissa perheissä suuri.
– Moni menetti isän, ja asioiden raapiminen auki myöhemmällä iällä on ollut raskas prosessi.
Moni asia jää auki
Kirja herättää Pakolan mukaan silti enemmän kysymyksiä kuin vastauksia.
– Oliko matkustajien tarkoitus vaihtaa laivaa Englannissa? Miksi niin monilla oli eri määränpää?
Asioiden selvittämistä vaikeutti Pakolan mukaan se, että monet lähtivät sukulaisiltaan salaa, moni ei tiennyt heidän aikeistaan.
Matkustajat tulivat eri puolilta Suomea. Yksi heistä oli avoimesti kommunistivastainen Tauno Savola, jonka piti karistaa Suomen pölyt jaloistaan jo aikaisemmin. Hän kuitenkin luopui hankkimastaan osuudesta edellisessä aluksessa.
– Mieleen jäi myös Savolan perheen poika Veikko.
Hänet löydettiin merestä ensimmäisenä.
Pakola on pohtinut myös kapteeni Pekka Itävuoren kohtaloa. Hänen ei pitänyt lähteä aluksella ollenkaan.
– Pakotettiinko hänet todella lähtemään?
Vastausta hän ei saanut siihenkään, miksi aluksen lähtöä jäljittänyt Valpo (Valtiollinen poliisi) laahasi koko ajan jäljessä.
– Entä onko sellaisia henkilöitä yhä elossa, jotka olivat lähdössä Vernalla, mutta peruivat lähtönsä?
Parempi tulevaisuus haaveena
Sotien jälkeisenä aikana monet tavalliset suomalaiset päättivät syystä tai toisesta jättää Suomen taakseen ja aloittaa elämän alusta muualla.
– Vastaavanlaisia aluksia lähti Suomesta kymmeniä.
Tuon ajan lehdissä etsittiinkin aika ajoin matkustajia valtameren yli suuntautuville kaukopurjehduksille.Luvallisesti matkustavat lähtivät yleensä Helsingistä, mutta, ne, jolla oli kahnausta viranomaisten kanssa tai matkustusasiakirjat eivät olleet kunnossa, lähtivät sokkeloiselta Saaristomereltä.
Uusikaupunki oli juuri sellainen satama.
– Se toimi jo sotavuosina virolaispakolaisten lähtöpaikkana. Samoin Stella Polars -operaation miehiä kulki kaupungin kautta.
Uudenkaupungin sijainti saariston suojassa oli otollinen. Kaupunkiin myös pääsi junalla.– Nämä seikat edesauttoivat kehittymistä laittoman maasta poistumisen yhdeksi satamaksi. Muitakin oli, kuten Rauma, Närpiö, Vaasan seutu ja Turku.
Osa pääsi perille, osa ei
Merimatka Atlantin yli oli vaarallinen, ja Suomesta lähteneille aluksille sattui usein haavereita. Kirjan mukaan erään Amerikkaan lähteneen aluksen matkustajat kuolivat merellä janoon.
– Onnellisiakin tarinoita oli, kuten kirjan lopussa kerrottu kaljaasi Eevan tarina.
Alus lähti matkaan samaan aikaan Vernan kanssa, mutta Tukholmasta, ja pääsi perille Yhdysvaltoihin monien koettelemusten jälkeen tammikuussa 1949.
Vuosituhannen alussa rakennettu Verna sen sijaan oli epäonnen alus, sen lähtö viivästyi useaan kertaan, koska osa matkustajista peruutti matkansa. Alusta myös kunnostettiin viime hetkiin saakka.
– Vernan matkustajat olisivat ehkä selvinneet, jos alus olisi päässyt perille hyvän kelin aikana, nyt lähtö ajoittui syksyyn. Uppoamisen syynä saattoivat olla myös huonot merimiestaidot ja surkea kone, Johanna Pakola epäilee.
Onnettomuushetkellä tuuli oli kova, ja Pakolan mukaan on mahdollista, että alus ajautui sivuun väylältä eikä liian pieni kone riittänyt aallokossa palauttamaan sitä reitilleen.
– Sen saattoi iskeytyä pohjastaan matalikkoon.
Uppoamissyytä ei ole voitu selvittää, sillä hylkyä ei koskaan löydetty, eikä uppoamispaikkakaan ole varma.
– Löytämättä jääneet 22 vainajaa ovat yhä jossain päin Saaristomerta.
Etsinnät jatkuvat
Pakola käynnisti etsinnät hylyn löytämiseksi, mutta toistaiseksi ne ovat olleet tuloksettomia. Etsintää Getan suunnalla jatketaan ensi kesänä.
– Sukeltajat ovat etsineet hylkyä ja tiedämme hyvin, missä se ei ole. Joka tapauksessa se, mitä hylystä enää on jäljellä, on ihan palasina.
Tämä artikkeli on alun perin julkaistu Länsi-Suomi-lehden nettisivustolla.