Merimiestatuointi vahvisti kuulumista "samaan perheeseen": Merimiestatuoinnit-kirja kertoo suomalaisen tatuointikulttuurin historiaa

Tatuointeihin ei yleensä liittynyt suurta symboliikkaa: niitä saatettiin ottaa humalapäissään ja tehdä jopa itse.

| Päivitetty

Tatuoinnit ovat tänä päivänä valtavirtaa ja muoti-ilmiö. Merimiehille ne olivat kuitenkin suljetun yhteisön tunnusmerkki ja statussymboli vuosisatojen ajan.

Jari Ruotsalaisen ja Mikko Helseniuksen maaliskuussa ilmestynyt Merimiestatuoinnit-kirja (SKS) tekee katsauksen merimiestatuointien värikkääseen maailmaan ja merenkulun historiaan.

Muistoja maailmalta

Ruotsalainen on suomalaisesta tatuointikulttuurista väitellyt kulttuuriantropologi, joka ehti haastatella tutkimustaan varten muun muassa kahta uusikaupunkilaista merimiestä, Eino Sjöbergiä ja Kaino Jalosta. Molemmat ovat sittemmin kuolleet.

Jalonen kertoo kirjassa omista tatuoinneistaan, joista isoin ja keskeneräiseksi jäänyt on eksoottisin: se tehtiin Intian Kalkutassa: "siellä oli semmonen kaveri, joka kenkälaatikkonsa kanssa kulki ja hakkas kuvia."

Eino Sjöbergin merimiestarina on sikäli poikkeuksellinen, sillä Ella-klipperikuunarilla työskennellyt Sjöberg vietti vuoden saksalaisella Pölitzin keskitysleirillä. Neuvostoliiton kautta kotiin päässyt Eikka muistelee kirjassa palanneensa kotiin hakattuna ja potkittuna ja painaneensa vain 38 kiloa.

Kuvia Köpiksestä

Suurin osa suomalaisista merimiehistä otti tatuointinsa Kööpenhaminan legendaarisessa Nyhavnissa. Siellä työskenteli muun muassa “Tato-Jack” eli Helmuth Michaelsen (1917–1984), joka piti kadulla tatuointiliikettä kuolemaansa saakka.

Tatuointeja otettiin satamien tatuointiliikkeissä samalla kun laivaa lastattiin, lastia purettiin tai kun alus odotti sopivia rahteja maailmalle vietäväksi.

– Tatuointien ottaminen oli lähinnä nuorten miesten harrastus, merillehän lähdettiin nuorena. Yleensä tatuoinnit olivat pieniä, sillä merimiehillä oli vähän rahaa, Ruotsalainen kertoo.

Tatska yhdisti

Merimiestatuointien on uskottu viestivän kantajansa saavuttamista merietapeista, herkistä tunteista ja toisinaan myös seksuaalisuudesta.

Kirjan toisen kirjoittajan, tatuointiharrastaja ja -keräilijä Mikko Helseniuksen mukaan nämä ovat ikäloppuja uskomuksia, jolla ei välttämättä ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa.

– Useimmiten tatuointi otettiin siksi, että haluttiin vihkiytyä merimieheksi osaksi merimieskulttuuria ja kuulua samaan laivaporukkaan. Nuoret miehet ottivat niitä myös matkamuistoiksi.

Tatuointi oli kuitenkin tietyllä tapaa statussymboli, sillä Suomessa merimiehet olivat pitkään ainoita, joilla niitä oli.

– Se ei kuitenkaan viestinyt asemasta laivalla.

Kuvan valinta kallistui Helseniuksen mukaan yleensä siihen mikä miellytti silmää ja mihin rahat riittivät. Kovin harkittujakaan valinnat eivät aina olleet, tatuointeja otettiin hetken mielijohteesta juovuspäissään tai tehtiin jopa itse.

Yleisin paikka oli kyynärvarsi, joillakin rinta, mutta tatuointeja otettiin kyllä tiettävästi myös paljaaseen takapuoleen.

Suosituin kuva-aihe suomalaisilla merimiehillä oli seilor´s grave eli merimiehen hauta, jossa vaaraa ja kuolemaa kuvataan pelastusrenkaalla, ankkurilla ja uppoavalla purjelaivalla.

Samaa sakkia

Tatuointeihin liittyi aina myös moralisointia. Merimies Kaino Jalonen muistelee kirjassa, että jos oli kolme tatuointia, ei päässyt uimahalliin tai uimarannalle.

Merimiehiä myös häiritsi se, että heidät rinnastettiin toiseen tatuointeja ottaneeseen ryhmään, vankeihin. Linnakundien tatuoinnit alkoivat yleistyä 1960-luvulla.

Eino Grönroos harmittelee haastattelussaan, että ihmiset eivät tehneet eroa näiden kahden välillä.

– Ainahan ne luuli, että on konna, muistelee kirjan haastattelussa myös 16-vuotiaana merille lähtenyt Reijo Lindeborg.

Suomessa nuori kulttuuri

Varhaisimmat kuvat ja kirjoitukset suomalaisten merimiesten tatuoinneista ovat 1800-luvulta. Merimiestatuointien historia onkin samalla myös suomalaisen tatuointikulttuurin historiaa.

Suomen ensimmäinen varsinainen tatuointiliike avattiin vasta vuonna 1987.

– Tanskassa tatuointeja oli tehty sähköisesti jo sata vuotta. Tosin Suomestakin löytyi nyrkkipajoja, joista yksi esimerkiksi sijaitsi Helsingissä Uspenskin katedraalin alla olevissa katakombeissa 1940-luvulla, kertoo Ruotsalainen.

Merimiestatuointien kuvastoa on periytynyt jossain määrin näihin päiviin saakka.

– Niistä on lähtöisin valtavirran tatuointikulttuuri, joskin kuvien merkitykset ovat hävinneet, mitä kirjan avulla halutaan tuoda uudelleen esiin, Helsenius sanoo.

Kirjaan kuvattujen merimiesten tatuoinnit osoittavat, että hyvin tehtynä kuvat kestävät aikaa ja kantajansa ikääntymistä.

– Kuvat olivat hyvin mietittyjä ja yksinkertaisia. Siksi niiden jälki on yhä hyvin luettavissa.

Valokuvia merimuseoon

Näyttävästi kuvitettu teos sisältää runsaasti ennen julkaisemattomia kuvia sekä merimiestatuoinneista että alkuperäisistä mallikuvista, joista merimiehet ovat tatuointinsa valinneet.

Suurin osa kirjan kuvista on Mikko Helseniuksen.

Tietokirjassa on valokuvia myös Rauman merimuseon kokoelmista.

Ruotsalainen lahjoitti tänä keväänä oma merimiestatuointivalokuviensa kokoelman museolle. Se käsittää yli neljäkymmentä kuvaa suomalaisista merimiehiltä ja heidän tatuoinneistaan ympäri maata.

Lahjoituksen kohteena olevat valokuvat on pääsääntöisesti otettu 2010-luvun kuluessa. Kuvatuista tatuoinneista varhaisimmat on tehty 1940-luvun alussa.

Myös Mikko Helsenius lahjoittaa merimuseolle valokuva-aineistoa sekä kuvia malliarkeista.

Useimmiten tatuointi otettiin siksi, että haluttiin vihkiytyä merimieheksi osaksi merimieskulttuuria ja kuulua samaan laivaporukkaan.

Tämä artikkeli on alun perin julkaistu Länsi-Suomi-lehden nettisivustolla.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osion uusimmat

Mainos

Tuoreimmat tähtijutut