Tuomas Kyrön luoma Mielensäpahoittaja, tuo Arvi Lindin ja Seppo Rädyn aikaan jäänyt, suorasukaisia elämäntotuuksia laukova ikämies on suomalaisille rakas hahmo.
Näyttelijäkonkari Vesa Vierikollekin rooli on tuttu, sillä hän ja ohjaaja Mika Myllyaho veivät iloset ajat Kansallisteatteriin jo 2016.
Esityksiä oli kolmen vuoden aikana sata.
Kirjurinluodon kesäteatteriin on valmistunut samalla näyttelijäkunnalla päivitetty versio samasta esityksestä.
Mielensäpahoittaja valmistautuu lähdön hetkeen ja rustaa verstaallaan itselleen ruumisarkkua.
Testamenttikin pitää laittaa työn alle, mutta huushollin ainoan mustekynän lakattua toimimasta, täytyy lähteä pojan kanssa Escortilla lähimpään konttoritarvikemyymälään.
Sellainen löytyy vasta parin sadan kilometrin päästä.
Näistä lähtökohdista syntisi hyvinkin kepeää komediaa, mutta Mika Myllyaho on valinnut toisin, ja syvissä vesissä liikkuva dramatisointi nostaa esille kuoleman ja rakkauden. Toki huumorillekin on paikkansa.
Mielensäpahoittaja ei pohjimmiltaan edes ole kovin humoristinen hahmo, änkyrä ja itsekäs kyllä, mutta traaginen yksinäisyydessään.
Välit aikuisiin lapsiin ovat etäiset eikä ystäviä ole. Muistisairas emäntä on hoidettavana laitoksessa, jossa puoliso käy häntä syöttämässä.
Elämänkierron loppupäässä ihminen on usein toinen jalka menneessä, ja esitys liikkuukin sujuvasti nykyhetken ohella muistoissa ja unissa.
Vesa Vierikko on taitava näyttelijä, ja hän tulkitsee vanhan miehen olemuksen tarkasti ja elämänmakuisesti.
Nuorta ja vanhaa emäntää esittää Maruska Verona. Nuorena kihlattuna hän kirjoittaa tulevalle puolisolleen, joka ei tykkää hellittelysanoista ja tunteenpurkauksista.
Naimisiin kuitenkin mennään, vaikka miehen puhumattomuus välillä rassaa. Rakkaus kuitenkin pitää yhdessä pitkät vuodet.
Arkirealismin yläpuolelle esityksen nostavat muistoihin kuljettavat musiikkinumerot. Veronalla on erittäin kaunis lauluääni.
Kati Lukan pelkistetty lautalavastus osuu kohdalleen: raakalaudat kuvastavat elämäntavan vaatimattomuutta ja toimivat niin elämän pitkospuina ihmisten jalkojen alla kuin elämän viimeisellä matkalla ruumisarkun materiaalina.
Samuli Laihon urkuharmoni korostaa korutonta tunnelmaa.
Kokonaisuus on ihmistä ymmärtävä ja lempeän humoristinen, surumielinenkin.
Mielensäpahoittajan mukana katoaa yksi ajanjakso, sillä kohta heitä ei enää ole, noita maaseudun pienviljelijä-ruutupaitamiehiä.
Tämä artikkeli on alun perin julkaistu Länsi-Suomi-lehden nettisivustolla.