Miinariskejä on yhä Selkämerelläkin – ihmisen ohella vaikutukset kohdistuvat meriluontoon

Merimiinoja on raivattu Suomessa ahkerasti. Riskejä on silti olemassa, ja siksi ennakkotutkimukset ovat tärkeitä, muistuttaa Forum Marinumin tutkija Mikko Meronen. Nämä miinamallit ovat "uudempia" tyyppejä ja ovat olleet käytössä toisesta maailmansodasta saakka. Kuva: Juha Sinisalo

Ensimmäinen ja toinen maailmansota uhkaavat edelleen Itämerta.

Pohjaan upotetut ja uponneet räjähteet ja muut sotatarvikkeet ovat riski paitsi pohjaa kaivavalle ihmiselle, niin myös ekosysteemille.

Esimerkiksi Rauman edustalle on laskettu ainakin satakunta miinaa. Kukaan ei tiedä, onko niitä yhä jäljellä.

Pääroolissa miinat

Itämeren pahin ympäristöpommi löytyy Suomenlahdelta ja eteläiseltä Itämereltä, jossa upotetun asemateriaalin määrä on arviolta satoja tuhansia tonneja.

Vaikka mittakaava on toinen, niin asia koskettaa suoraan myös Selkämerta. Täällä riskit liittyvät erityisesti miinoihin.

Itämeren suojelukomissio HELCOMin karttapalvelua selaamalla käy ilmi, että Rauman edustalle ja uudelleen Eurajoelta Poriin on piirretty laaja merimiinojen riskialue.

– Kyse on pääosin ensimmäisen maailmansodan aikaisista miinakentistä, sanoo tutkija Mikko Meronen Forum Marinumista.

Rauma oli tärkeä

Venäjä tai myöhemmin Suomi eivät tiettävästi miinoittaneet esimerkiksi Rauman edustaa omaksi suojakseen juuri lainkaan. Niiden sijaan miinoja laskivat saksalaiset.

Taustalla oli Venäjän ulkomaanliikenteen sumputtaminen ensimmäisen maailmansodan alussa.

– Liikenne rajoittui Saksan sotatoimien vuoksi aika paljon, kun melkein koko Itämeri sulkeutui, Meronen kertoo.

Suunta länteen oli kiinni eikä yhteyttä liittolaisiin, kuten Britanniaan ei juuri ollut.

Ruotsi oli kuitenkin puolueeton, ja sen rannikon kautta merenkulku onnistui myös länteen. Juuri tämä teki Rauman ja Porin satamista strategisesti niin tärkeitä – minkä myös Saksa tietysti ymmärsi.

Nopeasti uhreja

Ylivoimaisesti merkittävin Selkämeren miinoittaja oli saksalainen miinalaiva Deutschland.

Joulukuussa 1914 se laski noin 120 miinan kentän Porin Mäntyluodosta nyky-Eurajoen Säpin tasolle. Sen jälkeen alus miinoitti Rauman edustan 80 miinalla.

Aihetta tutkineen ruotsalaisen Gunnar Möllerin teoksesta löytyy kartta, johon miinoitusreitit on piirretty.

Miinaväli oli Merosen mukaan esimerkiksi Suomenlahden kenttiin verrattuna harva. Tästä huolimatta kenttä tehosi sekä konkreettisen että pelotevoimansa vuoksi.

Ensimmäiset alukset upposivat jo saksalaisoperaatiota seuranneena aamuna Säpin ja Mäntyluodon välillä.

– Kun miinoihin ajoi muutama laiva, liikenne loppui joksikin aikaa kokonaan.

Sukellusveneet toisessa aallossa

Selkämeren strategisesta asemasta kertoi sekin, että Saksa lähetti merialueelle myös sukellusveneitä. Niillä oli muitakin tehtäviä kuin laivaliikenteen vartiointi.

– Saksa sai ensimmäisiä miinanlaskuun kykeneviä sukellusveneitä vuonna 1915, Meronen kertoo.

Sukellusvene UC-27 pystyi kuljettamaan 18 miinaa, joista se laski osan Rauman edustalle vuonna 1916. Merosen mukaan miinakentällä oli todennäköisesti vain muutamia miinoja, mutta se riitti sinetöimään esimerkiksi ruotsalaisen Frigga-höyrylaivan kohtalon.

Seuraavana vuonna alueella kävivät sukellusveneet UC-57 ja UC-58. Jälkimmäinen laski Rauman edustalle kaikki 18 miinaansa.

Toisen maailmansodan aikana miinoitukset olivat sen sijaan Raumanmerellä hyvin vähäisiä.

– Talvisodan aikana Venäjä pudotti muutamia yksittäisiä lentokonemiinoja. Se oli siis hyvin pieni määrä.

Raivaus alkoi heti

Liikenteen avaamiseksi miinoja yritettiin raivata Rauman edustalta pois heti Deutschlandin operaation paljastuttua.

Kun kentät oli löydetty ja riittävästi raivattu, laivat ohjattiin kiertämään turvallisiksi arvioituja reittejä. Liikenteen jatkuminen oli merkittävä syy sukellusveneiden tekemiin lisämiinoituksiin.

– Saksa pyrki katkaisemaan näitä reittejä, Meronen selittää.

Riskikartalta löytyvä erillinen alue Eurajoen saaristossa saattaa liittyä juuri tähän.

Jopa kiväärillä

Raivauksessa miinan ankkurivaijeri pyrittiin katkaisemaan, jolloin miina nousi pintaan tuhottavaksi. Aina miinaa ei kuitenkaan saatu räjäytettyä, vaan se päätyi aineksineen pohjaan.

– Pääasiassa miinoja ammuttiin pienellä tykillä, jolloin miina toivottavasti ainakin upposi, Meronen sanoo.

Miinoja upotettiin jopa kivääreillä, jolloin räjähtämätön miina saattoi jäädä puoliksi kellumaan ja upota myöhemmin jossain muualla.

Itsenäisyyden alkuvuosina miinoja myös purettiin, koska Suomen nuori laivasto halusi talteen kaiken arvokkaan materiaalin. Tehtiinkö näin myös Raumalla – siitä tutkijalla ei ole tietoa.

Merosen mukaan koko Suomen laivasto sai käytännössä alkunsa miinanraivauksen vuoksi, joka jatkui 20-luvun alkuvuosiin saakka.

– Rauman edustallakin miinakentät on siinä kohtaa todennäköisesti ainakin tarkistettu.

Tiedoissa on aukkoja

Se, millä todennäköisyydellä alueilta löytyy yhä miinoja, on aina kysymysmerkki.

Asettamis- ja uppoamiskohtiin liittyvän epätäsmällisyyden vuoksi riskialueet on määritelty paljon laajemmiksi kuin sotien aikana kirjatut miinanlaskulinjat.

Myöskään miiinanraivausraportit eivät ole aukottomia – niiltä osin, kuin sellaisia on ylipäätään olemassa. Aina kyse ei edes ollut järjestelmällisesti toiminnasta.

– Ihan alussa raivauksiin osallistui myös erilaisia paikallisia toimijoita. Ulkomaankauppa oli kiire saada käyntiin, koska Suomessa oli nälänhätä.

Lisäksi raivaus keskittyi väylille, kun taas muualla yhtä tarkkaa seulontaa ei tehty.

Löytöjä tulee yhä

Arvioiden mukaan pelkästään toisen maailmansodan aikaisia miinoja olisi jäänyt raivaamatta Itämerellä kymmeniä tuhansia. Ensimmäisestä maailmansodasta miinoja ei jäänyt yhtä paljon, mutta määrä on silti suuri.

– Raivaamattomat miinat ovat pääosin ruostuneet puhki ja vajonneet pohjaan, Meronen arvioi.

Aina näin ei silti ole.

Tällä vuosituhannella esimerkiksi Saksan rannikolta on löytynyt edelleen ankkurivaijerissaan kellunut, yli satavuotias miina.

– Ja muutama vuosi sitten Merivoimat kävi raivaamassa Ahvenanmaalla ensimmäisen maailmansodan aikaisen sukellusvenemiina. Se nökötti kauniisti pohjalla.

Yksikin riittää

Rauman-Eurajoen edustalle piirretty riskialue on lähes kauttaaltaan asteikon alimmassa luokassa.

Paikallinen tilanne ei silti muutu vaarattomammaksi sen vuoksi, että esimerkiksi Suomenlahdella miinoitusintensiteetti oli aivan toisenlainen kuin Selkämerellä. Riski on olemassa.

– Vaikka siellä olisi vain yksi miina, Meronen sanoo.

Vaara korostuu silloin, kun alueille suunnitellaan esimerkiksi ruoppauksia tai rakentamista. Siksi käyttöä suunnittelevilta edellytetään selvityksiä ja tarvittaessa raivausten järjestämistä.

– Tällä minimoidaan riski, että jotain tapahtuisi.

Takuutta ei ole

Vaikka riskejä voi pitää melko pieninä, niin Merosen mukaan mitään yleispätevää todennäköisyyttä räjähdysvaarallisten miinojen esiintymisestä ei voi antaa kukaan.

– Se on aina tapauskohtaista, hän toteaa.

Samantapainen on Puolustusvoimien viesti.

– Jos alue on merkitty riskialueeksi, emme voi tietenkään taata, ettei sieltä mahdollisesti jotakin löytyisi, sanoo viestintäasiantuntija Markus Malila Merivoimien esikunnasta.

Sotahistoria on merkittävin riskialueita määrittävä tekijä, mutta rajauksiin vaikuttaa Malisen mukaan myös nyt jo päättynyt Puolustusvoimien rauhan ajan toiminta. Rauman edustalla tämä tarkoittaa erityisesti Kuuskajaskarin linnaketta ja Reilan harjoitusaluetta.

Tämä artikkeli on alun perin julkaistu Länsi-Suomi-lehden nettisivustolla.