Miksi tappamisesta tuli sirkus? Naakkajahtiin houkutellaan arvonnalla ja somessa haaveillaan merimetsojen polttamisesta

Moni näkee naakan kohdalla punaista. Lajin tappamiseen yritetään innostaa Satakunnassa palkintojen ja "talkoiden" avulla. Esa Urhonen

Muistatteko vielä Häijään pienpetokilpailun? Sen, joka järjestettiin talvella Pirkanmaallajo kolmatta kertaa. Nyt tapettiin viikonlopun aikana puolentuhatta supikoiraa ja niiden ohella minkkejä, kettuja, mäyryä ja varislintuja.

Tappamisesta sai pisteitä, ja eniten tappaneet palkittiin. Kilpailun lopussa raadot kasattiin yhteen ja kuvattiin. Syntyi somesota, joka sai valtakunnalliset mittasuhteet.

Nyt sellaista viritellään myös Satakuntaan.

Satakunnassa ja Pohjanmaalla järjestetään elokuun alussa MTK:n naakkajahti maatilojen suojaamiseksi lintujen aiheuttamilta haitoilta. Metsästäjät – myös he, joilla ei ole mitään henkilökohtaista yhteyttä naakkojen aiheuttamiin haittoihin - on haastettu mukaan.

Vaikka kilpailua ei ole, on ilmassa silti karnevaalihenkeä.

Tappotalkoisiin houkutellaan osallistujia ”huikealla arvonnalla”, ja jahdista toivotaan runsaasti kuvia sosiaaliseen mediaan. Tähtäimeen kehotetaan ottamaan naakkojen lisäksi muitakin ”haittalintuja”.

Ihan oikeasti: tälläkin kertaa ihmisiä houkutellaan palkinnon avulla tappamaan eläimiä ja somettamaan siitä.

On ymmärrettävää, että lailliselle elinkeinolle aiheutuviin uhkiin herää tarve puuttua. Pienpetopyynnin motiivinkin riistakantojen vahvistamiseksi voi ymmärtää (vaikka sitä ei hyväksyisikään).

Keinoista ja niiden hyödyllisyydestä voidaan keskustella toistamiseen. Mutta miksi tappamisen ympärille on kehitetty sirkus?

Kyse ei ole mistään peltipurkkien paukuttelusta. Jahdeissa tapetaan tuntevia, yksilöllisiä eläimiä. Onko todella niin, että elävän olennon tappaminen ei laajan ihmisjoukon sydämessä tunnu miltään?

Vai juuri tämäkö karnevaalihengen tarkoitus on? Halutaanko sillä siirtää vastuu yksilöltä isommalle, kasvottomalle joukolle ja hälventää sitä tosiasiaa, että kyse on siitä mistä on eli tappamisesta?

Melkoisen tekopyhää.

Merimetsojen tappamiseen liittyy erityisesti somekeskusteluissa fantasioita, joissa eläimiä tapetaan kostonhimoisesti ja hyvin kyseenalaisilla keinoilla. Pekka Lehmuskallio

Pahimmillaan tappamisesta tehdään sirkus, jossa eläimiä tapetaan silkasta vihasta ja kostosta. Se näkyy paikoin pienpetojen ja naakankin kohdalla, mutta vielä raadollisemmin kuolemansirkusta kehitellään merimetsolle.

Naakka menetti pari vuotta sitten lain suojan kokonaan. On vain ajan kysymys, milloin alkaa merimetsojen tappaminen joko poikkeuslupien tai ennen pitkää suojelustatuksen muuttamisen takia.

Tapposirkuksesta haaveillaan jo some-ryhmissä, joissa lintuviha synnyttää yhä uusissa ihmisissä fantasioita silmittömän ampumisen lisäksi pesäsaarien ja poikasten polttamisesta tai merimetsoparvien yli ajamisesta isolla moottoriveneellä.

Käykääpä katsomassa vaikka raumalaisissa Facebook-ryhmissä.

Eikä lista lopu tähän. Tappamishurmoksen kohteina ovat niin susi, joutsen kuin valkoposkihanhikin. Marja-aikana mukaan ”pääsevät” rastaat, samoin näin kesällä venesatamista ja toreilta tilaisuuksia löytäneet lokit ja tiirat.

Mistä tämä kammottava koston henki kumpuaa? Ja miksi siinä rypevät myös ne, joiden elinkeino tai edes harrastus ole uhattuna?

Ja ennen kaikkea: miten luontaisesti käyttäytyvää eläintä voi vihata?