Mystinen Barkley marathons on ultrajuoksijan painajainen ja unelma – fyysisestä ja henkisestä rääkistä vain ani harva on selviytynyt maaliin

Raumalaistaustainen ultrajuoksija Mikael Heerman palasi keväällä Yhdysvaltain Tennesseehen todetakseen maailman vaikeimman ultrajuoksukisan olevan toistamiseen ylivoimainen.

Sekalainen sakki juoksijoita odottelee hermostuneena lähtöä keskellä Tennesseen korpea. Satunnaisesti satojen hakijoiden joukosta on valittu 40 onnekasta, tai onnetonta. Yhdellä on rinnassaan numero yksi, ”ihmisuhri”. Hänet on tuomittu epäonnistujaksi jo ennen kuin kisan järjestäjä Gary ”Lazarus Lake” Cantrell ehtii sytyttää tupakan lähdön merkiksi.

Yksi juoksijoista on raumalaistaustainen, nykyisin Espoossa asuva ultrajuoksija Mikael Heerman. Hän on onnellinen, ettei ole saanut ykköstä rintaansa, vaikkei se viisikymppisen juoksijakonkarin kokemuksella olisi ollutkaan todennäköistä.

Tennesseen Wartburgissa järjestettävää Barkley marathons -kisaa sanotaan maailman vaikeimmaksi juoksukilpailuksi. Kisan on selvittänyt sen yli 30-vuotisen historian aikana vain 15 miestä. Yksikään nainen ei ole siinä onnistunut.

Heerman osallistui ensimmäisen kerran kisaan vuonna 2017, toisen kerran keväällä 2019. Molemmilla kerroilla hän on joutunut jättämään leikin kesken.

Epätodennäköiset 160 kilometriä

Miksi kukaan edes haluaisi järjestää kilpailun, jossa onnistumista paljon todennäköisempää on totaalinen epäonnistuminen?

Kaikki sai alkunsa vankilapaosta vuonna 1977, kun Martin Luther King Juniorin murhasta istunut James Earl Ray pakeni Tennesseen osavaltion vankilasta.

Pakomatka vaikeakulkuisessa Frozen Head State Parkin maastossa ehti kestää yli kaksi vuorokautta ennen kuin hänet saatiin kiinni. Tuossa ajassa hän oli ehtinyt edetä vaivaiset 13 kilometriä.

Vankilan lähellä asunut Lasarus piti pakoyritystä säälittävänä esityksenä ja uskoi pystyvänsä juoksemaan samassa ajassa 160 kilometriä. Toisin kuitenkin kävi.

Tuosta ajatuksesta syntyi kuitenkin Barkley marathons, joka järjestettiin ensimmäisen kerran vuonna 1986.

60 tunnin aikarajan sisällä pitäisi ehtiä juoksemaan – sekä pitkälti myös kiipeämään, konttaamaan ja könyämään – 100 mailia eli noin 160 kilometriä erittäin vaikeakulkuisessa maastossa 30 vuotta vanhan kartan kanssa sääolosuhteissa, jotka vaihtelevat ajatustakin nopeammin. Ensimmäisenä hetkenä aurinko paistaa kirkkaalta taivaalta, ja silmänräpäyksessä keli muuttuu hyytäväksi vesisateeksi, joka tekee maastosta upottavaa liejua.

– Alueella on erikoinen mikroilmastonsa. Sääennusteeseen ei pysty luottamaan. Esimerkiksi tänä vuonna myrskyn piti kestää pari tuntia, se kesti 12. Lämpötilavaihtelujen kanssa vielä pärjää, mutta sade muuttaa maaston pelkäksi kuravelliksi, jossa eteneminen on todella vaikeaa, Heerman kertoo.

Kisa kierretään viitenä 20 mailin kierroksena. Jo ensimmäisen kierroksen jälkeen voi onnitella itseään. Monelle sekin on liian kova tavoite.

Kisan kovuudesta kertoo myös se, että yli 40 ultrajuoksua menestyksekkäästi tahkonnut Heerman on joutunut keskeyttämään molemmilla osallistumiskerroillaan toisen kierroksen aikana edettyään noin 20 tuntia. Ensimmäisellä kerralla syynä olivat polvikivut, tänä vuonna hypotermia.

Maailman mystisin juoksukilpailu

Barkley marathons -kisan ympärillä leijuu mystinen verho aina hakuprosessista alkaen.

– Hakuprosessi on salainen. Hakija joutuu muun muassa vastaamaan esseetyyppisiin kysymyksiin. On täysin Lasaruksesta kiinni, ketä mukaan valitaan. Kilpailun luonteeseen liittyen joudutaan mukaan ottamaan aina myös niin sanottuja veteraaneja, jotka opettavat ensikertalaisille kisan luonnetta. Se kuuluu asiaan.

Ja lähtöviivalla todella nähdään sekä maailman huippuja että niin sanottuja tavallisia tallaajia.

Kisan pääjärjestäjänä toimivan Lasaruksen kieroutuneesta huumorintajusta kertoo muun muassa aikaisemmin mainitun ”ihmisuhrin” valinta.

– ”Ihmisuhri” on henkilö, kenet Lasarus rankkaa todennäköisimmäksi epäonnistujaksi. Hän saa juoksunumeron yksi. Valittu henkilö voi tosiaan olla sellainen, jolla ei todellisuudessa ole mitään asiaa ultrajuoksukisoihin. Alkuun kisa oli hyvin salainen ja vain harvojen tiedossa. Vuonna 2014 julkaistu Netflix-dokumentti toi kisan isojen massojen tietoisuuteen ja räjäytti suosion. Tuhannen hakijan joukosta löytyy nyt näitä, jotka vaikkapa vedonlyönnin päätteeksi hakevat kisaan.

Ja tulevat valituksi, tietämättä mihin joutuvat. Tänä vuonna yksi osallistujista harhaili ensimmäisellä kierroksella yli vuorokauden. Myrskyn ja pimeyden keskellä vietetyt tunnit erämaassa ovat saattaneet tuntua melko pitkiltä.

Tiimarikello ranteeseen ja radalle

Salaperäisyys ei lopu pelkästään hakuprosessiin. Tullessaan kansallispuiston alueelle osallistuja ostavat itselleen portilta kartan.

Kartta ei suinkaan ole päivitetty samana, tai edes edellisenä vuonna, vaan se on yli 30 vuotta vanha. Vaikka kartasta löytyy esimerkiksi korkeuskäyrät, poikkeaa se melko tavalla suomalaisista kartoista. Tämä tuli aluksi suunnistustaustaiselle Heermanille shokkina.

Kisaa edeltävänä päivänä, joka on perjantai, julkaistaan reitti, jonka perusteella jokainen osallistuja piirtää omaan karttaansa itse reitin ja rastit.

Reitin varrelta löytyvät rastit ovat fyysisiä kirjoja, joita löytyy kierroksen varrelta toistakymmentä. Suurin osa kirjoista tulee kisaa seuraavilta ihmisiltä. Mukaan valikoituvat kirjat, joilla on kisan luonteeseen sopiva nimi, kuten ”Almost Dead” ja ”Lost Souls”.

Jokainen osallistuja saa numerolapun, jota vastaava sivu repäistään kirjasta irti. Jos selviytyy seuraavalle kierrokselle, saa uuden numeron.

– Aloittelija joutuu opettelemaan, mitkä tiet ja polut kartassa ovat ja mitkä eivät. Myös itse rastikuvaukset ovat todella epämääräisiä, kuten ”kiviröykkiö on vasemmalla puolella, sitten tulee jyrkkä kohta”, Heerman selvittää.

Minkään elektronisten laitteiden varaan suunnistusta ei kannata laittaa. Ne ovat kaikki kiellettyjä, aina kelloista alkaen. Sen sijaan osallistuja saa käteensä tavallisen ”tiimarikellon” ajan seuraamiseksi, ei muuta.

”Hupijuoksu” tavoitteeksi?

Osa kilpailijoista lähtee kisaan hakemaan vain yhden tai kaksi kirjaa. Heerman on lähtenyt molemmilla kerroilla juoksemaan maaliin asti.

– Tiesin, että pystyn tekemään sen ja siihen myös harjoittelu tähtäsi. Tänä vuonna ensimmäinen kierros sujui melko miellyttävästi. Lämpötila nousi enemmän kuin ajateltiin ja juomat loppuivat, mutta siitä selvittiin. Sitten alkoi myrsky ja toisen kierroksen puolivälissä hypotermia pakotti lopettamaan kisan kesken, hän kertoo.

Heermanin mukaan kisaan pätevät periaatteessa samat lainalaisuudet kuin mihin tahansa ultrajuoksukisaan. Joustavuutta sen sijaan tarvitaan rutkasti enemmän.

– Pitää tiedostaa se, että 90 % siitä, mitä suunnittelee, ei tule toteutumaan. Hermostua ei kuitenkaan saa.

Heermanin haaveissa on palata vielä Frozen Head State Parkin maastoihin. Realiteetteja on kuitenkin pohdittu paljon: Onko viiden kierroksen suorittaminen enää mahdollista?

Kolme kierrosta 40 tunnissa läpäisevät saavuttavat niin sanotun Fun Runin eli 60 mailia. Myös Heerman on miettinyt, pitäisikö tulevaisuudessa fokusoitua ”vain” kolmen kierroksen suorittamiseen, mikä on jo erittäin vaativa suoritus.

Huolella valikoidut koekaniinit

Lasarus on sanonut, että haluaa suunnitella kisan, joka on ihmiselle mahdottoman ja mahdollisen rajamaastossa. Jos joku selvittää radan, se vaikeutuu seuraavana vuonna.

Tämä kisassa myös monia viehättää.

– Kisassa kiehtoo sen vaativuus. Todennäköisyys kisan läpäisyyn ei ole suuri, eikä virheisiin todellakaan ole varaa. Edes kolme kierrosta vaatii meikäläisen tasoiselta juoksijalta täydellisen onnistumisen ja päivän, Heerman kiteyttää.

Niille harvoille, jotka reitin selättävät, sataa yhteisön sisällä arvostusta. Palkintorahojen toivossa kukaan ei kisaan lähde, sillä niitä ei jaeta.

Osallistumismaksukin on olemattoman pieni, vain 1,60 dollaria. Tämän lisäksi ensikertalaiset tuovat oman maansa rekisterikilven, kokeneemmat konkarit paidan – ja ne muutaman kisan läpäisseet askin Camel-tupakkaa.

Kisan ympärillä leijuvasta salaisuuksien verhosta pidetään tiukasti kiinni myös yhteisön sisällä. Periaatteisiin kuuluu, ettei tiettyjä asioita esimerkiksi reittiin liittyen tulee paljastaa ulkopuolisille. Kisasta löytyy paljon tietoa netistä, osa on perätöntä ja osa ehkä tottakin.

– Kaikkia meikäläisenkään sanomisia ei kannata ihan niin todesta ottaa, Heerman kuittaa naurahtaen.

Rasti-Lukon kasvatista ultrajuoksijaksi

Espoossa Nuuksion kupeessa asuva Mikael Heerman, 50, hurahti ultrajuoksuun vuonna 2004.

Länsi-Uudellamaalla Pohjan kunnassa syntynyt ja lapsena Uudenkaupungin kautta Raumalle muuttanut

Heerman on suunnistanut pienestä pitäen vanhempiensa vanavedessä.

– Vanhempani ovat suunnistaneet siitä asti, kun olen ollut ihan pieni. Olen itse nuorena suunnistanut ensin Vakka-Rastissa ja sen jälkeen Rasti-Lukossa, Heerman kertoo.

Heerman kävi Raumalla yläasteen ja lukion, mutta muutti sitten opintojen myötä muualle. Hänen vanhempansa ja siskonsa asuvat edelleen Raumalla.

Perheen suunnistusinto ei ole vuosien saatossa hävinnyt mihinkään. Heermanin isä kilpaili kesällä muun muassa veteraanien suunnistuksen MM-kisoissa.

Masokistin unelma

Ensimmäisen maratoninsa Heerman juoksi hiukan alle parikymppisenä.

Innostus maratoniakin pidempiin matkoihin syntyi, kun hän vuonna 2003 jäi seurailemaan Paloheinässä järjestettyjen iltarastien jälkeen 100 kilometrin ultrajuoksukisaa Masokistin unelma.

– Tuolloin päätin, että osallistun itsekin ultrajuoksukisaan.

Vuotta myöhemmin Heerman seisoi kuuden tunnin ultrajuoksukisan lähtöviivalla. Se vei miehen mennessään.

Ensimmäistä kipinän laukaissutta kisaa seurasi kuitenkin paha rasitusvamma, joka piti Heermanin pois osallistujalistoilta vuoteen 2007 asti. Sen jälkeen hän on tahkonnut erilaisia ultrajuoksukisoja 40–50.

– Maratonpuolelta saatu oppi on, että maratoneja voi tehdä vuodessa maksimissaan kaksi. Mielestäni ultrajuoksuja voi tehdä neljäkin, sillä kisoissa tempo on erilainen ja kestävyys kehittyy harrastuksen myötä.

Monia juoksijoita ultrajuoksuissa motivoi omien fyysisten rajojen hakeminen. Siihen Heermanilla ei ole tarvetta. Hän tietää omat rajansa. Ultrajuoksussa kiehtovat sen sijaan muut asiat.

– Ne on enemmän sellaisia henkisen puolen asioita, mihin ihmismieli pystyy venymään. Vaikka on todella väsynyt, niin kun lepää ja syö, jaksaa taas uskomattomia asioita. Juoksusta saan itselleni voimavaroja. Sen lisäksi ultrajuoksuyhteisö on hyvin pieni, joten tunnemme hyvin toisemme. Harrastuksen kautta on syntynyt ystävyyssuhteita.

Tuntikausia metsässä

Myös Heermanin vaimolla Sarilla on erittäin tärkeä rooli huolto- ja mentaalipuolen vetäjänä. Pariskunta tekee yhdessä paljon henkisten voimavarojen harjoituksia, joista on hyötyä erityisesti pitkissä kisoissa.

He harrastavat yhdessä myös rogaining-kisoja, jotka ovat vastapainoa tuloskeskeiselle kilpailemiselle. Rogaining-kilpailuissa suunnistetaan 2–5 hengen joukkueilla yleensä kahdesta tunnista vuorokauteen etsien mahdollisimman monta rastia halutussa järjestyksessä.

Ultrajuoksijan vaimolta tarvitaan kuitenkin venymistä. Kun mies painelee viikonloppuisin kymmeneksi tunniksi Nuuksion metsiin harppomaan umpihankeen, täytyy harrastuksen juonessa olla mukana monin eri tavoin.

– Talviharjoittelu vaatii vaimolta paljon, koska viikonloput ja illat menevät pitkälti treenatessa.

Vaikka Heerman suuntaa lenkkinsä mieluiten läheisiin metsiin, vaatii peruskuntokaudella 20–25 viikkotunnin kokoon saaminen esimerkiksi työmatkojen hyödyntämistä. Lisäksi Heerman maastopyöräilee, käy punttisalilla ja joogaa. Talvella Barkley marathon -kisaan valmistautuessaan hän teki joka toinen viikonloppu 6–10 tunnin juoksun metsässä.

– Vältän mahdollisimman paljon asfaltilla juoksemista. Minulla on tämä suunnistustausta, ja koen että metsässä juoksu on paljon kehittävämpää, Heerman vakuuttaa.

Mikael Heerman pitää ultrajuoksublogia https://ultra-stanleypark.blogspot.com ja Polkuporinat podcast-sarjaa https://radioplay.fi/podcast/polkuporinat/

Tämä artikkeli on alun perin julkaistu Länsi-Suomi-lehden nettisivustolla.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osion uusimmat

Mainos

Tuoreimmat tähtijutut