Nämä tytöt pelastuivat

Maanantaina tulee kuluneeksi tasan 50 vuotta siitä, kun nuoria naisia kuljettanut vene upposi Raumalla.

Koko Suomea järkyttäneessä onnettomuudessa kuoli 28 henkeä joulukuussa 1964. Vain 13 pelastui.

Yksi heistä oli 16-vuotias Leena Kivekäs, joka oli menossa alokastansseihin. Millaisia muistoja turma jätti?

Jumala auta!

Pahinta oli, kun keskeltä sysipimeää kuuluvat nuorten avunhuudot alkoivat vaimentua. Pian ne hiljenivät kokonaan.

Jäljelle jäi vain navakassa puuskatuulessa myllertävän meren kumea kohina.

16-vuotias Leena Kivekäs Rauman maalaiskunnan Monnan kylästä kauhoi jääkylmää vettä Rauman satama-altaassa.

Paksut, märät talvivaatteet vetivät vain välttävästi uimataitoista tyttöä syvyyksiin.

Rännänsekaisen sateen keskellä pimeyttä halkoivat sataman ja hätiin tulevien alusten kirkkaat valot.

Leena Kivekäs pelkäsi, ettei häntä huomata merestä – että hän hukkuu niin kuin monet muut tytöt siinä ympärillä.

Juuri silloin hänen eteensä ilmestyi ylösalaisin kääntynyt armeijan maitotonkka.

Hän tarrasi sen pohjaan kangistunein sormin.

Oli joulukuun kahdeksas päivä vuonna 1964.

Leenan vanhemmilla ei ollut aavistustakaan, missä tyttö oli. Hän oli lähtenyt tansseihin vanhempiensa tietämättä.

5 000 surijaa Monnassa

Kaksi viikkoa myöhemmin, adventtisunnuntaina, sanomalehdet kertoivat merionnettomuuden uhrien siunaustilaisuudesta Monnan hautausmaalla Raumalla.

Siihen osallistui 5 000 surijaa samalla, kun koko Suomi hiljentyi radioiden ääreen kuuntelemaan selostusta pienestä, syvästi järkyttyneestä rannikkokaupungista.

Naisten valkoisia arkkuja oli kolmessa rivissä.

Kolmen sotilaan, onnettomuusveneen kuljettajan ja kahden varusmiehen, arkut oli verhottu valtakunnan lipulla.

Uhrien joukossa oli useita Rauman kauppaoppilaitoksen opiskelijoita ja muita tansseihin menossa olleita nuoria naisia. Lisäksi onnettomuudessa menehtyi linnakkeessa palvelevien sotilaiden vaimoja, morsiamia ja tyttöystäviä.

Onnettomuuden uhriksi laskettiin sittemmin myös yksi syntymätön lapsi, sillä turmassa menehtyi vauvaa odottanut kahden lapsen äiti.

Mykkää murhetta

Sanomalehti Länsi-Suomi kuvaili siunaustilaisuuden tunnelmaa näin:

”Suomalainen suru. Hiljaisia ihmisiä, jotka seisovat tiiviinä ryhmänä. Ei hysteeristä itkua, ei äänekästä surun purkautumista – vain mykkää murhetta, ylväästi kannettua, sisimpään tämän päivän ajaksi suljettua.”

Jutun kirjoittaja havaitsi paikalla myös Leena Kivekkään ja muut pelastuneet:

”Ihmisjoukon keskellä hautausmaan käytävän laidalla on joukko nuoria naisia, tyttöjä vielä.

Ryhmä hiukan arkoja, hiukan pelokkaita nuoria ihmisiä – meren vielä elämälle säästämiä: onnettomuudesta pelastuneet tytöt, jotka ovat täällä tänään tuomassa jäähyväiskukkiaan ystävättäriensä hautakummuille.

Kukat värisevät vähän, silmissä on vielä kauhun hetkistä jäänyttä tummuutta: tuskin kukaan heistä voi milloinkaan unohtaa...”

Joka päivä mielessä

50 vuotta myöhemmin Leena Kotkavaara (os. Kivekäs) istuu puusohvan reunalla pienessä, sympaattisessa kodissaan Vanhassa Raumassa.

Seinällä on uskonnollisaiheisia tauluja ja kirjontatyö, johon on sommiteltu raamatunlauseen ajatus: Hän antaa enkeleillensä käskyn varjella sinua.

Ei mene päivääkään, ettei Leena Kotkavaara muista joulukuun 1964 tapahtumia.

– Ne varjostavat elämää koko ajan, hän sanoo.

Vaikka aika välillä armahtaisi, tulee tämän tästä eteen tuttuja ja tuntemattomia, jotka haluavat yhä kuulla onnettomuudesta.

– Sinähän olit siellä, ne aloittavat.

– Joskus tuskastun, eivätkö ihmiset ymmärrä, mistä minä olen tähän tullut.

Tapahtumien kertaaminen tuntuu raskaalta.

– Löydän yhä asioita, jotka olen tähän asti torjunut. Vasta tänä syksynä olen oikein ajatuksen kanssa miettinyt sitä, etteivät uhrit päässeet keulahytistä mitenkään ulos, vaan kuolivat kaikki sinne; että millainen se tilanne on ollut.

Selviäminen monelle vaikeaa

Kotkavaara tuntee yhä surua uhrien omaisten ja myös pelastuneiden puolesta.

– Onnettomuudesta selviäminen, eteenpäin pääseminen, ei ole ollut kaikille helppoa.

Kotkavaara kertoo esimerkin, joka tapahtui taannoin Tampereen rautatieasemalla.

– Osuin naistenhuoneeseen samaan aikaan erään vanhan rouvan kanssa. Hän kampasi tukkaansa ja totesi hiustensa lähteneen tyttären hukuttua Rauman merionnettomuudessa.

Kotkavaara kertoi olleensa samassa onnettomuudessa.

– Keskustelimme hetken. Näin selvästi, että hän oli kärsinyt paljon.

Kotkavaara on pitänyt yhteyttä osaan pelastuneista ja toivoo, että yhteys löytyisi vielä myös muihin osallisiin.

– Esimerkiksi hinaajassa oli silloin työntekijänä nuori mies, joka ei ole tietojeni mukaan päässyt tapahtuman yli. Haluaisin keskustella hänen kanssa. Syyllisyyden kantaminen on raskasta ja turhaa.

Osa muistuu, osa on unohtunut

Mitä mieli taltioi silloin, kun katsoo silmiin kuolemaa? Leena Kotkavaara kertoo unohtaneensa osan onnettomuusillasta ja sen jälkeisistä tapahtumista tyystin, mutta muistaa tietyt hetket hyvinkin kirkkaina.

Iloisen, hikisen pikajuoksun ystävättären kanssa läpi sateen pieksämän kaupungin, että ehditään varmasti tanssikuljetukseen Kuuskajaskarin linnakesaarelle.

Hirveän kamppailun meressä, tyttöjen huudot.

Tunnelman satamalaiturilla, jonne pelastuneita tuotiin.

Ambulanssin ujelluksen.

Kaaoksen sairaalassa ja hätääntyneet omaiset, jotka nostelivat pelastuneiden peittoja tyttäriään etsiessään. Se tilanne, kun omaa lasta ei löytynyt.

Korkillisen konjakkia, jonka sairaanhoitajat kiikuttivat kylmästä ja järkytyksestä hytiseville neitosille.

Kalpean auringon valaiseman talvipäivän Monnan hautausmaalla ja surunauhan, jonka tekstin lukijaksi Leena oli valittu.

Värssyn lukua kuuluvalla äänellä

Tamperelainen Aamulehti julkaisi kuvan tilanteesta, jossa onnettomuudesta pelastuneet laskevat yhteisen seppeleensä.

Vakavilla saattajilla on leningit, tummat ulsterit ja osalla sen ajan tyylin mukaan karvalakki päässä.

Seppelettä pitelee käsissään Laila Matula (nyk. Tähtelä). Hän on ainoa, joka pystyi uimaan jäätävissä oloissa takaisin satamalaituriin ja pääsi turvaan, koska paikalle osuneet pojat laskivat hänen avukseen tikkaat.

Kuvassa Leena Kivekäs lukee surunauhaa. Mitä hän muistaa tuosta hetkestä?

– Minua järkytti niin suuri määrä nuorten arkkuja.

– Olin hyvin arka puhumaan yleisön edessä, mutta sillä hetkellä ei tehnyt heikkoakaan lukea värssyä. Jälkikäteen kuulin, että olin lukenut tekstin oikein isoon ääneen. En ollut varmaan ihan täysin mukana siinä omana itsenäni.

Suru yhdisti

Niin, mistä Leena Kotkavaara on tähän tullut?

Mitä tapahtui sen jälkeen, kun onnettomuus katkaisi lapsiperheen päiväapulaisena työskennellen maalaistytön tuiki tavalliset nuoruuspäivät?

– Olisiko elämä mennyt toisin tai olisinko erilainen ihminen ilman tuota onnettomuutta? En tiedä, hän sanoo.

Debriefing, jälkipuinti, oli 1960-luvun Suomessa tuntematon käsite. Se tuli Norjasta Suomeen vasta 1990-luvun alussa ja vakiintui Estonian turman jälkeen.

Nykyään jälkipuintia tarjotaan yleisesti onnettomuuden tai väkivallan uhreille. Apua voivat saada myös läheisen kuoleman tai loukkaantumisen kokeneet sekä läheltä piti -tilanteeseen osalliset.

Puinnilla yritetään ehkäistä jälkireaktioita: ahdistavia muistoja ja mielikuvia, syyllisyyttä, häpeää omasta selviytymisestä, univaikeuksia ja muistihäiriöitä.

Jos traumaa ei käsittele, voivat tuntemukset pulpahtaa pintaan vuosien, jopa vuosikymmenten päästä.

Rauman merionnettomuudesta pelastuneet toimivat tietämättään debriefingin oppien mukaan. He kokoontuivat pian onnettomuuden jälkeen yhden tytön kotiin omaan purkupalaveriinsa.

Kotkavaara muistaa, miten suru yhdisti. Auttoi, kun pystyi kertaamaan tapahtumia saman kokeneiden kanssa. Aikalaiskuvausten mukaan koko Rauma oli onnettomuuden jälkeen pitkään täysin lamaantunut. Kaupungin tunnelma oli kammottava ja aavemainen. Kriisiryhmillä olisi riittänyt siellä töitä.

Raumalaiset pitivät turman jälkeen omalla tavallaan huolta myös Leena Kivekkäästä.

– Minulta kysyttiin kaupungilla usein, kuinka jaksan. Ihmiset olivat oikein ystävällisiä.

Kotona ei puhuttu

– En ole nähnyt yhtään painajaista itse onnettomuudesta, mutta myrskyävästä merestä kylläkin, Leena Kotkavaara kertoo.

Hänen kotonaan tapahtuneesta ei juuri puhuttu. Se oli tapana silloin.

Ajateltiin, että pahat muistot painuvat taka-alalle, kun niistä ei jatkuvasti muistuteta. Ei välttämättä ollut edes sanoja, voimia tai kykyä keskustella onnettomuudesta edes omassa perhepiirissä.

Onnettomuusiltana Kivekkään vanhemmat järkyttyivät niin pahoin, etteivät pystyneet lähtemään sairaalaan tapaamaan tytärtään.

Äiti oli uutisen kuultuaan hokenut vain: ei ole tosi, ei ole tosi.

Leenan sedän vaimo sai tehtäväkseen käydä varmistamassa, että tytär on varmasti kunnossa.

Kivekkään perhe yritti muiden tavoin jatkaa elämäänsä siitä, mihin onnettomuusiltana jäätiin.

Tytärtä ei kovisteltu, että hän oli lähtenyt vanhempiensa tietämättä tansseihin. Hänen pelastumisensa kuittasi kaiken.

– Olin vasta 16-vuotias, enkä varman ymmärtänyt ihan kaikkea. Elämä asettui nopeasti uomiinsa ja palasin työhöni lapsenhoitajaksi. Se rauhoitti mieltä: elämä jatkuu.

Miksi minä, miksei hän?

Vasta myöhemmällä iällä Kotkavaaraa ovat alkaneet painaa uhrien kohtalot ja heidän kärsimyksensä viimeisinä hetkinä.

– Minulla käy usein mielessä nuori äiti, jolta jäivät pienet lapset. Mietin omaa osaani ja ajattelen lähtöjärjestystä. Miksi minä sain elää ja hän ei?

Kotkavaaran mielessä pyörivät myös meressä käydyt taistelut.

– Armeijan veneestä irronneesta pelastusrenkaasta sai kiinni kaksi, kolme tyttöä. Siihen yritti mukaan vielä yksi tyttö, jolle sanottiin, että älä tule tai me uppoamme kaikki.

Kotkavaara alkoi käydä seurakunnan tilaisuuksissa 1990-luvun alussa.

– Usko on lohduttanut ja auttanut minua omissa, hiljaisissa ajatuksissani ja rukouksissani.

Varuillaanoloa laivamatkalla

Titanic-elokuvaa Kotkavaara ei ole pystynyt katsomaan kuin lyhyinä pätkinä kerrallaan.

Estonian onnettomuus 20 vuotta sitten tuntui niin pahalta, että Kotkavaara kielsi itseään ajattelemasta koko tragediaa.

Kotkavaara matkustaa satunnaisesti laivalla, mutta pysyy aina varuillaan.

– Jos alkaa vähänkin tuulla, siirryn heti pois sisätiloista.

Leena Kotkavaara teki vasta 2000-luvulla matkan sinne, minne hän oli menossa joulukuussa 1964: Kuuskajaskarin saarelle.

Varuskunta oli lopettanut toimintansa ja saari siirtynyt matkailukäyttöön.

– Yhteysalukseen tuli jokin iso turistiryhmä. Istuin sen keskellä itkua ja huutoa pidätellen.

– Perillä tarrasin minua vastaan tullutta tuttavaani kaulasta kiinni ja itkin niin paljon kuin vain ihminen voi. Onneksi hän ymmärsi, mistä oli kysymys.

On palattava vielä kerran iltaan, jona vielä lapsenkasvoinen Leena Kivekäs piti kaksin käsin kiinni maitotonkasta. Se kellui juuri sen verran, että piti tytön pään pinnalla.

Sitä ennen ilta oli ollut kutkuttavaa odotusta täynnä.

Nopeimmat ehtivät sisähyttiin

Leena Kivekäs pinkoi ystävättärensä kanssa viime tingassa laituriin, missä täyteen lastattu rannikkotykistön yhteysvene K-8 teki jo lähtöä Kuuskajaskariin.

Lähtö oli hieman myöhässä. Kello oli noin 19.30.

Joka ikäluokalle järjestettävät alokastanssit olivat tuolloin Raumalla hyvin suosittuja.

Tansseja oli parhaimmillaan kolmet vuodessa, ja tahdit takasi aina elävä orkesteri.

Leenaa harmitti, kun hän joutui jäämään ulkokannelle veneen peräosaan. Suojaa jäätävältä säältä antoi vain pressusta tehty katos.

Hän piti onnekkaina niitä sieviin tanssimekkoihin ja nyloneihin pukeutuneita, tyylikkäästi tupeerattuja neitosia, jotka olivat ehtineet kavuta kapeita rappusia lämpimään sisähyttiin.

Sotapojat näkyivät ohjaamossa ja sitten lähdettiin.

Tango pelargonia

Pressun alla oltiin iloisella mielellä, ja vitsit lentelivät.

Joku viritti yhteislaulun Tango pelargonia.

Kun tultiin kohtaan ”myrsky-yönä vaari hukkui meren mustiin laineisiin”, yksi tytöistä vaati: nyt lopetatte!

Pian paukahti.

Leena Kivekäs tunsi takaa kovan töytäisyn, löi päänsä ja putosi mereen muista erilleen.

– Taju hämärtyi ja menin uppeluksiin.

– Ylös, ylös! Se oli ainoa ajatukseni.

Leena pelkäsi, että törmää noustessaan pressuun eikä pääse sen takia enää pinnalle.

– Kauhoin pintaan, mutta upposin heti uudestaan. Näin hinaajan ryhtyneen pelastustoimiin. Se haki ja haki ja pelkäsin, ettei minua nähdä.

– Huusin kaikin voimin, että mä olen tääl!

– Hinaajasta heitettiin minulle paksu köysi. Sormeni olivat niin jähmettyneet, etten tahtonut saada siitä otetta.

– Lopulta sain solmusta kiinni ja minut vedettiin ylös. En ole varma, mutta ilmeisesti olin viimeinen, joka nostettiin elävänä merestä.

– Istuin hinaajan konehuoneen rappusille. Olin aivan jäässä ja siinä tuntui lämpimältä. Sitten meni taju. Seuraava muistikuva on sairasautosta.

– Sairaalassa oli hirveä touhu päällä. Minulta riisuttiin märät vaatteet, mutta paljon muuta en muista.

Onnettomuus tapahtui niin nopeasti, etteivät mitkään pelastustoimet olisi ehtineet auttaa uhreja.

Kyllä Raumalla silti yritettiin. Esimerkiksi Lukon jääkiekkopelissä kuulutettiin apua pelastustöihin:

– Kaikki, joilla on vielä vene vesillä, lähtekää heti satamaan!

Jäljellä oli kuitenkin vain vainajien etsintä ja nosto.

Lähteet: Länsi-Suomi ja Aamulehti joulukuussa 1964, Kuuskajaskarin linnakesaaren silloisen kouluttajan Tauno Setälän haastattelu Yleisradiossa vuonna 2010.