Palkittu kirjailija Susanna Alakoski kertoo uudessa kirjassaan Vaasan Puuvillatehtaan työläisnaisista 1900-luvulla. Romaanisarjassa seurataan neljän sukupolven naisia. Ensimmäisessä osassa päähenkilönä on Alakosken mummu, joka työskenteli puuvillatehtaalla 50 vuotta.
Mummulla ei ollut eläessäänkään paljon. Vielä vähemmän hänestä jäi jälkeen.
On kultainen ansiomerkki, jonka hän sai, kun 30 vuotta tuli täyteen Vaasan Puuvillatehtaalla. Muutamia lankarullia, puinen sukkula, jota liikutellaan edestakaisin kangaspuiden kuteen loimien välissä, ja kangaspaloja. Näitä Hilda-mummunsa (1907–1980) aarteita ruotsinsuomalainen kirjailija Susanna Alakoski, 58, on kuljettanut mukanaan nuoresta lähtien asuessaan Göteborgissa, Tukholmassa, Skånen seudulla ja ulkomailla. Eikä pidä unohtaa mummun antamaa syntymäpäiväkorttia, jossa on kissan kuvia. Sekin on Alakoskelle tärkeä.
– Olen aina jollain tavalla tiennyt, että minun pitää tehdä jotain mummun tavaroista, hän sanoo.
Vain yksi unelma
Alakoski tuli tunnetuksi ruotsinsuomalaisten köyhää ja alkoholinhuuruista lähiöelämää kuvanneella esikoisromaanillaan Sikalat (Svinalängorna, 2006), joka sai Ruotsin Finlandian eli August-palkinon. Nyt 15 vuotta myöhemmin kirjailija sanoo, että oli kummallista, että niin kävi. Eihän hän ollut edes ajatellut, että joku lukisi sen. Teos oli käynyt useita kustantamokierroksia ja hylätty kerta toisensa jälkeen.
– Minulla oli vain yksi unelma: se, että minusta tulee kirjailija. Silloin minusta tuli tunnettu kirjailija kertaheitolla ja koko vuosi oli yhtä karusellia.
Tuolloin Alakoski oli 43-vuotias esikoiskirjailija ja juuri työuupumuksestaan toipunut kolmen lapsen äiti.
Palkinto tuntui hyvältä, eikä odottamaton huomio aiheuttanut lisäpainetta tuleviin kirjoitustöihin.
– Se johtuu varmaakin työläistaustastani. Teen työtä, en välitä muusta.
Työläistaustaansa Alakoski avaa viime viikolla julkaistussa, suomeksi käännetyssä Pumpulienkeli-romaanissaan (Bomullsängeln). Työnimellä "Suomi-kirja" kulkenutta sukukronikkaa hän valmisteli viidentoista vuoden ajan. Siinä seurataan neljän sukupolven naisia.
Pumpulienkeli on neliosaisen sarjan avaus, ja se raottaa työläisnaisten historiaa Suomen ja Ruotsin rajan molemmin puolin. Tarina on fiktiota, vaikka se osin ammentaakin tosielämän käänteistä, Alakosken äidinpuoleisen suvun naisista.
Aloitusromaanin päähenkilö on Hilda-mummu, isätön tyttörukka, jonka äitikin sairastui synnytyksen jälkeen "tuijotustautiin". Tyyli on runollinen, rytmiä haetaan niin Kalevalasta kuin musiikistakin.
Ruotsissa sarjan ensimmäinen osa julkaistiin jo viime vuonna, ja se on saanut hyvän vastaanoton. Erityisesti on kiitelty sitä, että kirja tuo esiin Suomen historiaa. Nyt sille odotellaan Ruotsissa jo jatko-osaa: Londonflickan on määrä julkaista elokuussa.
"Työläisten valuessa portista ulos tuuli puhalsi pölyturkin käsivarsilta ja selästä. Pumpulipöly tanssi kesäkuun auringossa." Susanna Alakoski: Pumpulienkeli
Suomalaissiirtolaisten jälkeläinen
Kevätaurinko kurkottelee kaihtimien raoista Pohjois-Ruotsin Åressa, jossa Tukholmassa asuva Alakoski oli miehensä kanssa talvilomalla. Matka olisi pitänyt tehdä jo vuosi sitten, mutta korona sotki suunnitelmat. Koronan uhka ei ole väistynyt vieläkään, mutta Alakoski kertoo viettäneensä lomaa omissa oloissaan ja ulkoilevansa hiihtoladuilla.
Videoyhteyden päässä oleva Alakoski haluaa puhua suomea, mutta pahoittelee sitä, että osa sanoista on kadoksissa, sillä hän ei ole saanut puhua synnyinmaansa kieltä kuukausiin.
Susanna Alakoski on Ruotsin suomalaissiirtolaisten jälkeläinen. Hän oli nelivuotias, kun perhe muutti Suomen Vaasasta vuonna 1966 Etelä-Ruotsiin Ystadiin. Lapsuudenperheessä puhuttiin suomea, mutta kodin ulkopuolella aina ruotsia.
– Kun minä olin nuori, kadulla ei puhuttu suomea, koska siihen liittyi häpeä. Nykyisin ruotsinsuomalaiset korostavat juuriaan esimerkiksi musiikilla.
"Haluan kirjoittaa omaa tarinaani"
Siirtolaisuudesta, köyhyydestä ja työläisten elämästä Alakoski on aiemminkin ammentanut kirjoihinsa. Mutta eivätkö kaikki kirjailijat ole jollakin tavalla kiinnostuneita omaa elämänpiiriä lähellä olevista asioista, hän pohtii.
– Minä olen kotoisin köyhästä siirtolaissuvusta ja olen nainen. Se on minun tarinaani ja siitä haluan kirjoittaa.
Alakoskelta on joskus kysytty, aikooko hän kenties vanhempana vaihtaa aihepiiriä.
– Nauroin, että mitä varten. Kokemukseni köyhyydestä ovat minun rikkauteni.
Pumpulienkelissä esiin nousee työläisnaisten asema Suomessa aina 1860-luvulta 1900-luvun alkuun.
– Oli sotia, köyhyyttä, pommituksia. Koetin ymmärtää, millaista tehtaalla oli tuolloin. Halusin tutkia naisten historiaa, tehdashistoriaa, yhteiskunnan muutosta ja siirtolaisuutta. Ne ovat minulle läheisiä teemoja.
Pumpulienkeliä voisi pitää jonkinlaisena taustoituksena hänen Sikalat-romaanissaan aloittamaansa siirtolaisperheen tarinaan. Kirjasarjan toisessa, vielä suomentamattomassa osassa isoksi teemaksi nouseekin siirtolaisuus. Sen kautta Alakoski on halunnut tutkia sitä, mitä ihmiselle tapahtuu, kun hän muuttaa kotimaastaan pois.
"Miehet ovat mestareita, professoreja ja neroja, mutta me naiset olemme kehrääjättäriä, kutojattaria ja tavallisia ompelijattaria." Susanna Alakoski: Pumpulienkeli
Mummun jalanjäljissä Suomessa
Viimeisen viidentoista vuoden ajan Alakoski on kulkenut mummunsa jalanjäljissä Suomessa, välillä yksin, välillä lastensa kanssa. Hän on penkonut arkistoja, katsonut vanhoja kuvia, lukenut kirjoja, vieraillut tehtaalla, puhunut lukuisten ihmisten kanssa ja kävellyt ympäriinsä paikoissa, joissa tiesi mummunsakin liikkuneen.
Matka suvun historiaan on ollut polveileva. Siihen mahtuu monia yhteiskunnallisia mullistuksia aina Suomen sisällissodasta, itsenäistymisestä, toisesta maailmansodasta, teollistumiseen saakka. Näkökulma on tavallisen ihmisen.
Työläisnaisten työpäivät olivat 1900-luvun alkukymmeninä pitkiä ja elämä muutenkin kovaa. Hilda-mummu työskenteli puuvillatehtaalla 50 vuoden ajan. Hän oli yksi tehtaan tuhansista naisista, jotka tekivät raskasta työtä ja altistuivat vakaville sairauksille.
Alakoski yllättyi siitä, että tehtaan naisista ei ollut kirjoitettu juuri mitään.
Naisten historia on viime vuosina noussut pinnalle myös Suomessa. On puhuttu ja kirjoitettu unohdetuista historian suurnaisista, joille ei ole ollut useinkaan sijaa miehisissä kirjallisuuden kaanoneissa.Alakosken mielestä naisten esiinmarssi esimerkiksi kirjoissa, elokuvissa ja musiikissa on vasta alkanut.
"Halusin täyttää tyhjyyden"
Kun Hilda-mummu kuoli vuonna 1980, Alakoski oli vain 18-vuotias. Viimeiset vuotensa Hilda vietti tyttärensä perheen luona Ruotsissa, ja hänestä tuli Susannalle läheinen.
Silti monta kysymystä jäi kysymättä, kuten sekin, mitä mummu ylipäätään tehtaalla teki.
– Halusin kirjoittamalla täyttää tyhjyyden, jonka mummun kuolema jätti. En tiennyt hänestä juuri mitään.
Mummulla oli avioton lapsi, mutta mitä lapselle oikein tapahtui? Oli otettava kirjailijan vapauksia ja kuviteltava, mitä olisi voinut tapahtua.
Kun nainen 1900-luvun alussa sai aviottoman lapsen, se oli suuri häpeä. Pumpulienkelissä suku kääntää Hildalle selkänsä.
– Aviottoman lapsen saaminen oli pahin juttu, mitä nainen voi tehdä.
Entä oliko mummun avioton lapsi suvun salaisuus, josta ei saanut puhua?
– Minulla ei tullut semmoista tunnetta, että mummu olisi sitä hävennyt ja siksi vaiennut. Tuohon aikaan ihmiset kantoivat sisällään monia vaikeita asioita. Tapahtui kauheita juttuja, mutta sitten ne piti unohtaa ja elää.
Alakoski sanoo olleensa aina kiinnostunut vähäosaisista, mummunsa kaltaisista tehdastyöläisistä.
"Kuinka vähän ihminen tiesi elämästään. Se saattoi päättyä tuosta vain. Ja silti tehtaat jatkoivat niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Ne hengittivät yhdessä, yhdellä keuhkolla. Ne tuottivat päivin öin, öin päivin. Ja työläinen toisensa perään raatoi itsensä loppuun jättämättä mitään jälkeä itsestään." Susanna Alakoski: Pumpulienkeli
Köyhyys on tuttu tunne myös hänelle, alkoholiongelmaisen siirtolaisperheen lapselle. Vanhemmat sairastuivat alkoholismiin. Hän itse kulki usein muiden vanhoissa vaatteissa.
– Olen nähnyt, mitä köyhyys tekee ihmiselle. Miten kova työ onkaan ylipäätään saada jotain.
Kun Alakoski itse halusi aikoinaan ajokortin, ei hänellä ollut vielä ajokouluun ilmoittautuessaan hajuakaan, mistä hän saisi rahat. Hän teki töitä ja sai korttinsa maksettua.
Kaipaus väistynyt iän myötä
Alakoski on sukunsa ensimmäinen korkeakoulutettu, sosiaalisen nousun kokenut "yhteiskunnan luokkaretkeläinen", kuten hän asian ilmaisee.
Ilman opintolainaa hänen tilanteensa olisi voinut olla toinen.
– Jos sitä vaihtoehtoa ei olisi ollut, todennäköisesti minäkin olisin mennyt tehtaaseen töihin. Koulutus on avain toisenlaiseen elämään.
Oma tausta on vain avartanut maailmankuvaa, ja hän kokee voivansa ymmärtää erilaisia ihmisiä.
– Siirtolaisuus ei ole koskaan rajoittanut tekemästä mitään valintoja, päinvastoin, hän sanoo.
Ruotsinsuomalainen on Alakosken mielestä hyvä sana. Se sisältää ajatuksen, että on ruotsalainen mutta samalla myös suomalainen.
Ulkopuolisuutta hän ei siirtolaisena ole kokenut, pikemminkin yksinäisyyttä. 1960–1970-luvun ruotsinsuomalaiset olivat työvoimaa, joita kohdeltiin pääsääntöisesti hyvin. Niin kuin Alakosken vanhemmilla, myös monilla muilla suomalaissiirtolaisella oli ongelmia: sotatraumoja ja liikaa alkoholia. Tätä Sikalatkin kuvaa raastavasti.
Oululaisen Mika Ronkaisen ruotsinsuomalaisista kertova dokumentti Laulu koti-ikävästä (2013) on Alakoskellekin tuttu, kuten siinä kipeästi kuvattu juurettomuus.
Juurettomuus on hänelle kansainvälisyyttä. Se on sitä, että voi olla kuin kotonaan eri paikoissa – ja nähdä laajemmin. Kun ikävuosia on tullut lisää, kaipauskin on väistynyt:
– En itke enää, hän toteaa hymyssä suin ja jatkaa:
– On ollut vuosia, kun on ollut hyvin surullista elää ilman juuria, vaikka onhan minulla juuret Ruotsissa ja Suomessa.
Nykyään Alakoski iloitsee siitä, että on saanut "Suomen-sukunsa takaisin". Kerran kun hän oli Vaasassa puhumasta kirjoistaan, eräs nainen jäi paikalle tilaisuuden jälkeen ja kertoi olevansa Alakoskelle sukua. Kävi ilmi, että Vaasan seudulta lähtöisin oleva Sarvelan suku, johon Alakoskikin kuuluu, on yksi Suomen kuudesta suurimmasta suvusta. Sukua on tutkittu aina 1300-luvulle saakka.
"Silloin kaikki kuolivat"
Oli hetki, josta edes selviytyjäluonne ei olisi selvinnyt omin voimin. Se tapahtui silloin, kun nelikymppinen Susanna Alakoski työskenteli Ruotsin valtiopäivillä lehdistösihteerinä. "Silloin kaikki kuolivat."
Isä, äiti ja isänpuoleinen mummu lähtivät peräkkäin. Samaan aikaan hänen veljellään oli vakava huumeongelma.Alakoski uupui ja joutui sairaalahoitoon.
Vasta kolmen vuoden kuluttua hän tunsi päässeensä yli. Silloin hänestä tuli kirjailija, ja oli aika hypätä August-karuselliin.
Tämä artikkeli on alun perin julkaistu Länsi-Suomi-lehden nettisivustolla.