Jos olisi ihan tavallinen lauantai Ukrainassa, Dnipron kaupungissa, Victoriia Kukhar olisi heräillyt kaikessa rauhassa kotonaan, syönyt aamiaista tyttärensä Nastjan ja äitinsä kanssa.
Kevät olisi jo pitkällä, talvivaatteet vaihdettu keväisempiin ja pian lähdettäisiin läheiseen puistoon. Siellä tutut ystäväperheet tapaisivat toisensa niin kuin jokaisena lauantaina.
Lapset leikkisivät keskenään, vanhemmat rupattelisivat kuulumisiaan. Kun palattaisiin kotiin, äiti olisi valmistanut melko varmasti joko borssikeittoa tai varenykyjä.
Seitsemän viikkoa sitten, helmikuun 24. päivänä, Venäjä ilmoitti tehneensä ohjusiskun Ukrainaan. Alkoi sota, ja huolettomat lauantait leikkipuistossa olivat ohi.
Tänään Victoriia, 31, istuu raumalaisen omakotitalon ruokapöydän ääressä ja vastaa selvällä suomen kielellä, että ”Nastja on viisi vuotta vanha”.
Nastja katsoo piirrettyjä ja käy välillä ujosti kysymässä, saisiko vielä yhden pikkuisen suklaisen pääsiäismunan.
– Olen tarkoituksella suojellut Nastjaa sotauutisilta. Hän ei tiedä tapahtumista juuri mitään.
Kuin kauhuelokuvasta
Victoriialle itselleen tuosta helmikuisesta päivästä ovat jääneet mieleen lähinnä aamun hetket. Graafisen suunnittelun alalla työskentelevällä Victoriialla oli tapansa mukaan kiire. Nopeasti pala leipää, ja sitten vaatteet päälle itselle ja lapselle. Äiti veisi Nastjan päiväkotiin ja Victoriia hyppäisi bussiin. Työpaikalle on matkaa reilu tunti.
Televisiota ei yleensä aamuisin avata. Siksi he eivät tienneet, mitä oli tapahtunut. Talon ulkopuolella oli hätääntyneitä ihmisiä. Victoriia laittoi kännykän päälle, ja saman tien alkoi tulla viestejä päiväkotiryhmästä: onko lapset turvallista viedä hoitoon, äidit kysyivät.
Vasta silloin Victoriialle selvisi, mitä oli tapahtunut. He päättivät kuitenkin lähteä päiväkotiin, mutta siellä sanottiin, että he eivät voivat taata lasten turvallisuutta.
– Olin sokissa. Siitä eteenpäin kaikki oli kuin kauhuelokuvasta. Ihmiset alkoivat jonottaa ruokaa ja lääkkeitä ja nostaa rahaa automaateista. Äitini lähti ruokakauppaan ja seisoi jonossa kaksi tuntia.
”Meidän pieni perhe”, niin kuin Victoriia kolmikkoa kuvailee, jäi kotiin katsomaan televisiota ja odottamaan lisätietoa.
– Ihmiset olivat peloissaan.
Ilmahälytykset alkoivat. Niitä tuli tiuhaan, ja silloin mentiin turvaan joko eteiseen tai kylpyhuoneeseen.
Kotikaupunki Dnipro, yksi itäisen Ukrainan suurimpi kaupunkeja, on säästynyt pahimmilta pommituksilta.
Haastattelua seuraavana päivänä uutisissa kerrottiin, että Dnipron lentokenttä tuhottiin pommi-iskussa viime sunnuntaina.
Yksi matkalaukku
Pian Victoriian isovelikin tuli äidin luokse. Victoriian entinen mies, armeijan upseeri, otti yhteyttä ja pyysi, että Victoriia ja Nastja lähtisivät hänen vanhempiensa luokse Ukrainan länsiosaan.
– En tiedä, mitä se oli, mutta jokin sielussani sanoi, että lähde!
Äiti ja isoveli halusivat jäädä kotiin Dniproon. Siellä he ovat edelleen. Perhe on keskenään yhteydessä päivittäin.
Victoriia ja Nastja pakkasivat mukaan yhden matkalaukun, lähinnä vaatteita ja leluja.
Victoriia osti liput junaan ja hymyilee nyt ajatukselle, että osti myös paikkaliput. Ne olivat turhia.
– Kaikki junat olivat aivan täysin, ihmisiä oli niin paljon kuin sisään vaan mahtui.
Kaksikko viipyi appivanhempien luona pari viikkoa. Sitten oli aika jatkaa matkaa bussilla Varsovaan. Victoriia muistaa kaaoksen keskeltä puolalaisnaisen sanat paikallisella bussipysäkillä: ”Sota loppuu kyllä, älä murehdi, me tuemme Ukrainan kansaa.”
Victoriia tiesi, minne hän halusi turvaan: Suomeen. Hän saattoi hengähtää 20. maaliskuuta, kun Tallinnan-laiva saapui Helsinkiin.
Haaveista totta
Suomi on ollut Victoriialle pitkään haaveiden kohde. Hän arvostaa suomalaista koulutusta ja puhdasta elinympäristöä.
Hän oli tammikuussa aloittanut suomen kielen opinnot verkossa.
Nyt haaveesta tulee totta, mutta ei niin kuin hän oli ajatellut.
Virosta Suomeen hänet auttoi suomea verkossa opettava Lauri Niemelä ja tämän puoliso Anastasiia. Tärkeää apua tuli myös Kristi ja Markku Sihvoselta, joiden Rauma-kodissa Victoriia ja Nastja asuvat nyt.
– Olen heille kiitollinen. Moni muukin suomalainen on ollut niin ystävällinen. Ymmärrän, miksi suomalaiset ovat taas maailman onnellisin kansa!
Nastja on jo päiväkodissa ja Victoriia aloittaa suomen kielen opinnot pääsiäisen jälkeen. Hän etsii myös töitä, ”mieluiten omalta alaltani, mutta kaikki käy”. Myös opiskelun aloittaminen ja omaan asuntoon muuttaminen on suunnitelmissa.
– Haluan maksaa veroja niin kuin kaikki suomalaiset. Tiedän, että se avustus, jonka nyt saan Suomen valtiolta, tulee suomalaisten maksamista veroista.
– Haluan olla auttamassa muita tarvitsevia samalla tavalla kuin minuakin nyt autetaan.
Pyhitettyä vettä
Jos Victoriia ja Nastja olisivat nyt kotona Dniprossa, ortodokseina he viettäisivät pääsiäistä vasta viikon päästä.
Silloin värjättäisiin kananmunia ja tehtäisiin itse pääsiäisherkkuja, suolaisia ja makeita. Ne laitettaisiin koriin, ja äiti lähtisi kori käsivarsillaan kirkkoon, missä pappi pirskottaa ruoan päälle pyhitettyä vettä.
Aprikoosipuut kukkisivat jo, ja maa olisi pitkään ollut täynnä keltaisia narsisseja.
Iloa ja toivoa
Victoriia ei löydä sanoja, kun hän yrittää selittää, miten vihainen hän on Vladimir Putinille.
– Mitä teet meidän kansallemme, miksi päätit tehdä näin? Me haluamme vain olla rauhassa, hän toistelee.
– Sotaa ei voi millään oikeuttaa, sota on rikos.
Hän toivoo sydämestään, että sota loppuu pian, mutta sanoo, että se ei tule olemaan helppoa.Silti:
– Ukraina on vahva maa. Uskon vapauteen ja uskon siihen, että rauha tulee. Uskon iloon ja toivoon.
”Sanat eivät lohduta nälkää näkevää”
Pääsiäistä edeltävä hiljainen viikko, matka kärsimyksestä kuoleman kautta iloon, vie ajatukset tänä vuonna väistämättä Ukrainaan. Niin myös Rauman seurakunnan kappalaisen Kirsi Virtasen mielessä.
Hän sanoo, että hiljainen viikko pitää sisällään kaiken sen, mikä tulee vastaan ihmisen elämässä.
– Sairauden, kivun, epäoikeudenmukaisuuden, pelon ja pettämisen, monenlaisen kärsimyksen.
Jeesus ruoskittiin ja hänen päähänsä painettiin piikkikruunu. Suurin tuska tuli kuitenkin tunteesta, että Jumala oli hylännyt.
– Sen tuskan Jeesus huusi ristillä.
Niin se on meillä ihmisilläkin, Virtanen pohtii, emme me halua joutua hylätyiksi.
– Pääsiäisen aamu tuo valon ja toivon, eihän Jumala hylännytkään.
”Itku muuttui riemuksi”
Miksi Jumala ei vastaa, miksi Jumala ei kuule? Näin kysytään sodan ja hädän keskellä. Miten Ukrainan kauheudet ovat mahdollisia?
– Kun Maria pääsiäisaamuna meni Jeesuksen haudalle, hän näki, että se on tyhjä kysyi itkien, missä Jeesus on.
– Jeesus puhutteli Mariaa. Maria ei ensin edes tunnistanut tätä. Aina emme mekään tunnista Jumalan läsnäoloa. Mutta kaipauksen kyllä. Jumala yllättää.
Pääsiäisen viesti on lupaus luottamuksesta, Virtanen muistuttaa.– Kuolemalla ei olekaan viimeistä sanaa. Maria sai Jumalalta vastauksen ja hän sai tehtäväksi lähteä kertomaan, että oli nähnyt Herran. Itku muuttui riemuksi.
Kirsi Virtanen korostaa, että lohdutuksen sanat eivät aina riitä. Tarvitaan tekoja.– Jos ihmisellä on kova hätä ja tuska, ei silloin voi vain mennä sanomaan, että luota ja usko. Sanat eivät lohduta nälkää näkevää, vaan on mentävä ihmisen luokse ja annettava leipää.
”Tästä voidaan selvitä”
Virtanen ei näe syytä vastakkainasettelulle, että ensin pitäisi hoitaa omaan maan asiat kuntoon ja vasta sitten auttaa muita, sillä ihmisten kärsimyksiä ei voi verrata toisiinsa.
Hän puhuu siitä, miten kristinusko alkoi levitä maailmassa. Ihmisiä kohdattiin, heitä autettiin uskontoon tai rotuun, varallisuuteen tai sukupuoleen katsomatta.
– Siinä näkyy evankeliumin ydin, teoissa ja kohtaamisissa.
– Ajattelen niin, että kun sodan keskeltä paenneet otetaan lämmöllä vastaan, kuunnellen ja auttaen, se antaa välähdyksen toivosta ja siitä, että tästä voidaan selvitä.
Jos haluaa auttaa kotimaassa, Kirsi Virtanen nostaa esille vanhusten kokeman yksinäisyyden. Mitä tavallinen suomalainen voi tehdä? Onko apu rikka rokassa?
Ei ole, hän sanoo.
– Jos jokaisella meistä olisi yksi yksinäisyydestä kärsivä vanhus, jonka luona kävisimme, ei Suomessa olisi yhtään yksinäistä vanhusta.
Tämä artikkeli on alun perin julkaistu Länsi-Suomi-lehden nettisivustolla.