Teuvo Salminen piirtää Länsi-Suomelle vuoden mittaan kaikki Suomen kaksitoista presidenttiä.
Mauno Koivisto 1981–1994
Mauno Koivisto on viimeinen presidenttimme, jolla on kokemusta sodasta. Hän palveli jatkosodassa kapteeni Lauri Törnin jääkärikomppaniassa.
Koiviston työura alkoi Turun satamassa, jossa hän eteni työkonttorin hoitajaksi. Iltaisin ahkera nuorukainen suoritti keskikoulun ja lukion. Se avasi oven opetusalan hommiin. Koivisto oli muun muassa kansakoulunopettajana Eurajoen saaristopiirin koulussa Hankkilassa.
Lukuintoa ja kunnianhimoa piisasi. Koivisto jatkoi tohtoriksi saakka. Väitöskirjan aiheena olivat Turun sataman sosiaaliset suhteet.
Koulumaailma jäi taakse, kun Koivistosta tehtiin Helsingin Työväen Säästöpankin johtaja.
Demareihin Koivisto oli liittynyt jo satamatyöläisenä. Päätyö politiikasta tuli pankkivuosina. Tärkeä steppi oli valinta Rafael Paasion (sd.) hallituksen valtiovarainministeriksi jo 1966. Pääministeriksi Koivisto nostettiin ensi kertaa 1968.
Koivisto rakensi onnistuneesti henkilöbrändiään. Hänet alettiin tuntea ”Manuna”, kun hän esiintyi edukseen television viihdeohjelmissa ja aikakauslehdissä.
Koivisto-ilmiön kulmakiviä olivat ison miehen karisma, fiksun oloinen fundeeraaminen, Turun murre ja kansanomaisuus. Viisas ja sanavalmis vaimo Tellervo Koivisto avitti taitavasti.
Suomen Pankin johtokunnan puheenjohtajana Koivisto oli 1968–1982. Pankissa oli hyvä kasvaa korkoa ministeripestien välillä.
Uran kruunasi valinta presidentiksi tammikuussa 1982. Vaalien aikaan pääministeri Koivisto jo hoiti pressan tehtäviä, sillä Urho Kekkonen oli jäänyt 1981 ensin sairaslomalle ja sitten eronnut.
Melkoinen ura, kun ottaa huomioon, ettei Koivisto koskaan pyrkinyt eduskuntaan!
Puoluetoveri ja kilpailija Kalevi Sorsa kuvasi Koivistoa ilmeisen osuvasti: ”Kaukopartiomiehenä minä häntä ennen kaikkea pidän; hän tähtää kauas, ei paljon hiisku tavoitteistaan, iskee rajusti, häipyy ja peittää jälkensä.”
Vaalitenteissä Koivistolta tivattiin millainen sosialisti hän on. Manumainen vastaus kuului, että bernsteinilainen eli tärkeintä on liike, ei päämäärä. Koiviston suosiota kasvatti toinen vastaus: hänen Moskova-suhteissaan ei ole kehumista.
Presidenttinä Koivisto kuitenkin jatkoi tuttua puolueettomuuspolitiikkaa ja varovaista linjaa idänsuhteissa. Vasta Neuvostoliiton hajottua 1991 Koivisto pääsi johtamaan Suomea irti YYA-sopimuksesta, kohti EU-jäsenyyttä ja Nato-yhteistyötä.
Presidenttinä Koivisto tuki hallitusta ja etenkin nuorta pääministeriä Esko Ahoa, kun Suomi vajosi syvään lamaan. Työttömyysaste ampaisi 3 prosentista 17 prosenttiin ja asettui vuosikausiksi aiempaa korkeammalle tasolle.
Koivisto pyrki noina vaikeina vuosina julkisilla ulostuloillaan pitämään yllä kansalaisten uskoa ja puolustamaan ns. vahvan markan talouspolitiikkaa. Sitä on jälkikäteen arvosteltu.
Koivisto oli viimeinen presidenttimme, jolla oli hyvin laajat valtaoikeudet. Hän ei käyttänyt niitä yhtä paljon kuin Kekkonen. Valtaa alkoi siirtyä eduskunnalle. Koivisto piti myös selvänä, että EU-politiikkaa johtaa pääministeri.
Vuoden 1994 pressanvaaleissa Martti Ahtisaari (sd.) valittiin Koiviston seuraajaksi. Elisabeth Rehn (r.) kävi toisella kierroksella tiukan kisan Ahtisaaren kanssa.
Koiviston aika
Hautamuistomuistomerkki Helsingin Hietaniemessä.
Puistikko Helsingin Töölössä ja aukio Kampissa.
Kirsi Kaulasen suunnittelema Välittäjä-muistomerkki on työn alla Pikkuparlamentin puistossa Helsingissä.
Mauno Koivisto -keskus Turussa.
Tämä artikkeli on alun perin julkaistu Länsi-Suomi-lehden nettisivustolla.