Pyhärantalaisesta nuorestamiehestä Viku Lehtisestä kasvaa Pirtumies-romaanissa viinan salakuljetuksen ammattilainen, joka vaurastuu lisätienestiä hankkivasta harrastelijasta lopulta kolmen pirtupaatin omistajaksi.
Tapio Koivukarin ensi viikolla ilmestyvä romaani seuraa miehen vaiheita koko kieltolain ajan. Kirja pohjautuu pyhärantalaisen Jarmo Impolan tekemään käsikirjoitukseen omasta isosisästään Johan Viktor Lehtisestä.
Yleisinhimillinen tarina
Vikun tarinassa Koivukari näkee selvän kreikkalaisen tragedian kaaren:
– Sankari saa tehtävän, lähtee toteuttamaan sitä ja menettää samalla viattomuutensa. Hänen tarinansa on yleisinhimillinen kertomus hyväksynnän ja paremman elämän hakemisesta.
Viku ei ollut poikkeus viinan trokaajien joukossa, sillä heitä oli kieltolain aikaan Rauman seudulla paljon. Koivukari kertoo joskus kuulleensa väitteen siitä, että Koivukarin torppa olisi ollut Rauman saaristossa ainoa kuiva torppa. Ja torppia sentään oli viitisenkymmentä.
– Monet vaurastuivat kieltolain aikaan, keräsivät rahaa johonkin tavoitteeseen ja ostivat pirturahoilla jotain, millä harjoittaa luvallista elinkeinoa.
Suuri yleisö ei Koivukarin mukaan pitänyt kieltolain kiertämistä kovin pahana asiana, mutta toisaalta pirtulla vaurastunutta henkilöä ei katsottu hyvällä.
– Kun laki kumottiin, asenteetkin trokareita kohtaan kiristyivät.
Kohtuukäytölle hyvästit
Vikun tarina alkaa vuodesta 1919. Suomi on itsenäistynyt ja kansalliset arvot ovat tärkeitä.
– Suomi vaurastuu, ja yhteiskuntaa rakennetaan monilla hyvillä säädöksillä. Kieltolaki ei kuitenkaan ollut paras laki, mitä maassa oli säädetty. Yhteiskunta kielsi sen, mitä oli pidetty luvallisena, luonnollisena ja ihmisten itse päätettävissä olevana asiana.
Lain kääntöpuoli oli kasvava salakuljetus ja kohtuukäytön häviäminen. Viinan kieltäminen merkitsi Koivukarin mukaan myös vanhojen hauskojen tapojen, kuten heinäteon aloitusryypyn tai harjakaisryypyn perinteen katoamista.
– Humalahakuinen juominen korostui kohtuukäytön, tunnetusti paljon hauskemman pienen silmänkirkastuksen sijaan.
Käry käy trokarille
Ny o piru su seljästäs heittäny, kuuluu sanonta, joka perimätiedon mukaan on kulkenut Lehtisen suvussa kieltolain ajoista lähtien.
Vikullekin käy lopulta kehnosti. Valeostaja käräyttää hänet, ja tuomioistuimen langettamasta vuoden tuomiosta tulee nk. pyttytuomio ja rangaistusaika venyy kolmeen vuoteen. Samalla hän menettää isoimman paattinsa ja kaikki käteisvaransa. Hankkimansa tilan hän saa pitää.
Tuttu aihepiiri ja maisema
Koivukari on sivunnut pirtun trokaamista jo aiemmissa kirjoissaan, saaristolaissarjassa ja inkeriläisten salakuljettamisesta Ruotsiin kertovassa Meren yli, kiven sisään -romaanissaan.
Pirtumiehen tekotapa oli kirjailijalle kuitenkin poikkeuksellinen, sillä hän sai Impolalta Pyhärannan murteelle kirjoitetun valmiin käsikirjoituksen.
– Tekotavassa oli sekä hyvät että huonot puolensa. Kirjoittaminen oli helppoa, kun pohjatyö oli tehty. Toisaalta, jotta kirja tuntuisi aivan omalta, se vaatisi juuri omaa tutkimusta ja vaivannäköä. Jos kirjat ovat kirjailijan lapsia, tämä on sitten ehkä se sijoituslapsi, Koivukari pohtii.
Romaani etenee pääpirteissään Impolan käsikirjoituksen mukaan. Sitä Koivukari kiittelee toimivaksi.
– Impola on tehnyt ison työn, hän kaivoi esiin muun muassa oikeuden pöytäkirjat.
– Toki kirjoitin tekstiin omia tulkintojani ja muokkasin tarinaa romaanin suuntaan lisäämällä siihen muitakin tapahtumia kuin salakuljetusta.
Aiheesta on tekeillä myös näytelmäkäsikirjoitus.
Pirtumiehet (Johnny Kniga) ilmestyy 29.1.
Vuosien työ päätökseen
Jarmo Impola on tyytyväinen siihen, että isoisän tarina päätyi kirjaksi. Aineiston kerääminen oli Impolalle vuosikymmenten työ, ja hän muistelee jo nuorena poikana miettineensä, että isoisän jutut pitäisi saada paperille.
Muistiinopanoja kertyi monelta vuodelta, mutta käsikirjoituksen työstämisen hän aloitti jäätyään eläkkeelle vuonna 2014.
– Pitkään kuvittelin, että pystyisin kirjoittamaan sen kirjaksi saakka, mutta kyllä ne ovat eri ihmiset, jotka tekevät sen.
Koivukarin romaanin hän luki oikovedosvaiheessa. Se noudattaa hänen käsikirjoitustaan, mutta tulkinta on kirjailijan.
– Koivukarilla on hyvä värikynä, taito hyppysissään.
Impola ei halua nostaa vaariaan sankariksi, vaan toteaa, että tämä oli oman aikansa kasvatti.
– Sitä tehtiin, mistä rahaa tuli.
Hän uskoo, että kieltolain aikaisia tarinoita on vielä kertomatta, ja kehottaakin ihmisiä kirjaamaan ne ylös ennen kuin ne katoavat.
Tämä artikkeli on alun perin julkaistu Länsi-Suomi-lehden nettisivustolla.