Leo Takala, Frans Suominen ja Frans Veirola. Kolme sotilasta, joiden tarinan 86-vuotias Raimo Seppälä vielä halusi kirjoittaa ennen kuolemaansa. "Tämän kirjan kirjoittamiseen minulla on ollut suuri sisäinen paine. Tämä piti tehdä, se on viimeinen ja tärkein", Seppälä sanoo.
Kirja on hänen mukaansa vaatimaton kiitos sille sukupolvelle, joka omalla uhrautumisellaan pelasti Suomen itsenäisyyden ja sananvapauden.
– Molemmat ovat minulle pyhiä asioita, erityisesti sananvapaus on itsenäisyyden a ja o.
Seppälä on journalisti, joka aloitti uransa Raumalla Lallin kesätoimittajana ja päätti sen Aamulehden vastaavana päätoimittajana 1995. Pitkälle uralle mahtuu myös satakunta kirjallista julkaisua.
Fati kallellas -perunoita
Kolmen sotilaan tarinan (Warelia 2021) yksi sotilaista on hänen appensa Frans Suominen, josta Seppälä teki vaimonsa Eeva-Liisan kanssa sukukirjan 1970-luvulla. Hän perehtyi jo tuolloin appivanhempiensa sota-aikaiseen kirjeenvaihtoon ja tutki sota-arkistoja.
Rauman Lapissa asuneen Suomisen ensitapaamisen Seppälä muistaa hyvin: nuorimies lähti pyhäpuvussa vierailulle aikomuksenaan kysyä Suomiselta lupaa mennä naimisiin hänen tyttärensä Eeva-Liisan kanssa.
”Nuori mies näki verkkaisessa olemuksessa vanhan miehen, vaikka vastahan tämä oli puolivälissä kuudettakymmentä.”
Tuosta tapaamisesta Seppälä kirjoittaa myös, että pöydässä on tarjolla outoa ruokaa, perunoita ja silakoita, Fati kallellas -perunoita, jotka ensikertalaisen suussa maistuivat kuitenkin mahdottoman hyvälle.
Suomisen elämäntarina on sotainvalidin, joka palaa sodista vammautuneena. Hän tekee lujasti töitä ja kasvattaa vaimonsa kanssa seitsemän lasta, ei koskaan valita sotavammoistaan eikä koskaan puhu sodasta kenellekään.
Punainen peltiauto
Porilainen Frans Veirola oli Seppälän kummisetä. Hänestä jää muistoksi joululahjaksi saatu punainen peltiauto ja hautajaiset, joihin osallistuessaan Seppälä on seitsemänvuotias.
Kesällä 1941 Porissa pidetty sankarivainajien hautajaistilaisuus jää pienen pojan mieleen painostavana ja juhlallisena: jossain valkeista arkuista makaa kummisetä.
Tarinan kolmas sotilas on lavialainen Leo Takala. Hänen tarinansa tuo mieleen Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla, sillä erotuksella, että Takalasta poikia on samaan aikaan rintamalla neljä.
Takala on viidestä veljeksestä vanhin, nuorimmainen on talvisodassa vielä kotona.
Valkeat villapaidat
Seppälä vietti lapsuutensa Laviassa.
– Sota ei suoraan koskettanut, mutta venäläisten pommikoneet kyllä lensivät Tampereen ja Porin lennoilla Lavian yli.
Eräs lapsuusmuisto liittyy juuri pommikoneisiin.
– Äiti kutoi veljelleni ja minulle valkeat villapaidat.
Pojat ajattelivat olevansa vihollisen lentokoneilta turvassa, jos hyppäisivät hankeen villapaidat päällä.
Kun ikää karttui, Seppälä ymmärsi sen taakan, minkä sota sai aikaan.
Aika on täynnä
Pienoisromaani piti alun perin julkaista vasta ensi kesänä Rauman Lapissa, mutta Seppälän sairaus muutti suunnitelmia. Hänellä on haimasyöpä. Kirjan saaminen kansien väliin on hänelle iso asia.
– Kirjoitin sen jo viime keväänä ja lähetin sastamalalaiselle Warelia-kustantamolle. Julkaiseminen oli heiltä pieni, kaunis ele. Olen onnellinen vanha mies, en sairauden katkeroittama, sillä olen saanut elää pitkän, onnellisen perhe-elämän. Kaikki on hyvin, kertoo Seppälä puhelimeensa Tampereella.
Tämä artikkeli on alun perin julkaistu Länsi-Suomi-lehden nettisivustolla.