Reilut kaksituhatta kilometriä oli takana Harley-Davidsonin satulassa, kun raumalaiset Timo Aaltonen ja Sirpa Stenroos kokivat kovan yllätyksen.
He avasivat Yhdysvalloissa sijaitsevan historiallisen route 66:n puolivälin infopisteen vieraskirjan, josta löytyi viimeisen vierailijaryhmän joukosta hyvin tuttu nimi.
Tuo nimi oli Rauman eläkkeellä olevan satamajohtajan Hannu Asumalahden.
– Päätin siitä saman tien soittaa Hannulle. Kävi ilmi, että he olivat tulleet samaa reittiä, mutta Los Angelesin suunnalta, entinen jäänmurtajan päällikkö merikapteeni Timo Aaltonen naurahtaa.
Heistä oli hyvin huvittavaa, että kaksi raumalaista meren parissa elämäntyönsä tehnyttä kohtaavat toisensa Texasin laajoilla aroilla.
– Olihan se hämmentävää, että olimme samassa Amarillossa tuolloin. Tosin onhan se suuri kaupunki, Asumalahtikin kertaa.
Yli 500 kilometrin ajopäiviä
Noin neljä ja puoli tuhatta kilometriä, kahdeksan osavaltiota, kaksi aikavyöhykettä ja neljätoista vuorokautta.
Siinä hieman numeraalista kertausta Timo Aaltosen ja Sirpa Stenroosin eläkepäivien haaveen toteutuksesta.
Pariskunta oli viettänyt kuusi edellistä kesäänsä Alpeilla vuokraprätkän päällä, mutta legendaarisena pidetty reitti Amerikan halki oli aina houkutellut heitä.
Sopivan matkanjärjestäjän osuttua kohdalle he tarttuivat haaveesta toimeen.
Neljätoista päivää moottoripyörän satulassa vaati parhaimmillaan yli 500 kilometrin ajopäiviä.
Alkoiko meno missään vaiheessa puuduttaa?
– Ei itse asiassa alkanut. Pyörän satula oli kuin sohvalla olisi loikoillut, kuvailee koko matkan Aaltosen takana istunut Stenroos lokakuista matkaa.
Suuri oli kaunista
Route 66 on yksi maailman tunnetuimmista teistä.
Vuonna 1926 valtatie oli aikojensa uudisraivaaja, joka avasi ensimmäistä kertaa yhtenäisen tien Chicagosta länteen aina Los Angelesin Santa Monican hiekkarannoille saakka.
Kulkuväylä avasi aivan uudenlaiset mahdollisuudet työn perässä liikkumiselle ja matkailijoille.
Vuosien vieriessä route 66 loi varrelleen vaurautta ja elinkeinomahdollisuuksia, mutta aika ei ole kohdellut ”Amerikan päätieksikin” kutsuttua reittiä pelkästään silkkihansikkain.
Tien varren yrittäjät kokivat Sulo Vilénin huoltoaseman kohtalon, kun interstate-järjestelmä nelikaistaisti Yhdysvallat ja vanha pääväylä lakkautettiin virallisesti vuonna 1985.
Paikalliset eivät jääneet surkuttelemaan uusilta pääväyliltä sivuun jäämistä, vaan vanhasta valtatiestä luotiin historiallinen tie. Sen varrella toimii edelleen monenlaisia museoita, nähtävyyksiä ja muita palveluita.
Tiipiin-muotoiset motellit, Bonnien ja Clyden piilopaikka, Big Texanin kaksikiloinen pihvi ja maailman suurin keinutuoli houkuttelivat raumalaispariskunnan mukaan turisteja edelleen 1970-luvun malliin.
Suuri oli edelleen kaunista.
– Ehkä erikoisin nähtävyys oli valtava sininen valas, Stenroos viittaa Oklahomassa sijaitsevaan Blue Whale of Catoosaan.
Timo Aaltonen puolestaan mainitsee yhden henkilön, jonka hahmo näkyi monessa eri muodossa matkan varrella.
– Elviksen patsaita oli vähän joka paikassa, voi tavallaan sanoa, että hän elää siellä vielä.
Chicago jäi mieleen
Historiallisen tien voi suunnistaa läpi omatoimisesti vuokra-autolla tai -moottoripyörällä, mutta Aaltonen ja Stenroos kokivat amerikkalaisen matkanjärjestäjän opastetun matkan palvelut sopivimmaksi vaihtoehdoksi heille.
Saman valinnan olivat tehneet myös muut ryhmän 21 motoristia kymmenestä eri maasta. Timo Aaltonen nautti suunnattomasti yhteisöllisyydestä.
Kaikilla oli sama intohimo kokea kuuluisa valtatie kerran elämässä -hengessä.
– Oli se varmasti upea näky, kun 16 harrikan letka jylisi parijonossa läpi pienten keskilännen kaupunkien. Söimme, juhlimme ja vietimme aikaa yhdessä. Ne olivat taatusti kaikille unohtumattomat kaksi viikkoa.
Matka läpi preerioiden ja postikorttimaisemien loi raumalaispariskunnan mieliin muistikuvia, joiden ymmärtämiseen menee vielä tovi matkan jälkeenkin.
– Jokiristeily Chicagon pilvenpiirtäjien keskellä tuntui raumalaisnäkökulmasta todella hienolta kokemukselta. Myös Santa Fen kaupunki intiaanikulttuureineen oli unohtumaton nähtävyys, Stenroos kertoo.
Timo Aaltonen myös mainitsi ensimmäisenä Chicagon. Hänelle lähtemättömän vaikutuksen teki maailmankuulun blueskitaristin Buddy Guyn Legends-ravintola.
– Miten sattuikin, että itse Buddy Guy esiintyi siellä samana iltana. Sain lippalakkiin hänen nimmarinsakin.
Lämpöä riitti
Kun matkanjärjestäjä oli hoitanut suunnitelmat, varaukset ja opastukset valmiiksi, ei Aaltosen ja Stenroosin tarvinnut kuin nauttia maisemista ja keskittyä ajamiseen.
He kokivat tärkeäksi, että matkalaukut kulkivat seurueen mukana kulkeneessa huoltoautossa, ja sen vetämällä peräkärryllä ollut varamoottoripyörä toi turvaa.
Vaikka pitkä matka ja vanttera pyörä hieman mietityttivät Aaltosta ennen matkaa, sujui matka ilman takaiskuja.
– Kerran tarvittiin varaharrikkaa, kun seurueemme argentiinalainen jäsen ajoi päin maantiellä juoksennellutta kulkukoiraa. Harrikan etukurakaari meni siinä vähän lyttyyn.
Timo Aaltonen koki, että oli hyvä valinta ajaa tie juuri Chicagosta länteen.
Ajomatkalla ilma vain lämpeni koko ajan, eikä mukana olleita sadevarusteita tarvittu kertaakaan.
– Kaliforniassa Mojaven aavikolla lämpötila nousi 39 asteeseen. Oli pakko hieman leventää haara-asentoa, kun moottorin kuumuus teki olon tukalaksi eikä ilmavirta viilentänyt yhtään, Timo Aaltonen naurahtaa.
Matkaan Amerikan halki osui unohtumattomia kokemuksia ja nähtävyyksiä Eero Saarisen suunnittelema Gateway Arch St. Louisissa, auringonlasku ja helikopterilento Grand Canyonissa, Las Vegasin pelikasinot ja Strip-kadun nähtävyydet, Hollywoodin maailmantähtien kodit Ferrarin kyydistä.
Suunnitelmissa häämöttääkin jo hieman lyhyempi moottoripyörämatka Yhdysvaltain läntisen puoliskon kansallispuistoihin, San Franciscoon ja Highway-ykköselle.
– Route 66 oli kerran elämässä -kokemus. Ehkä elämämme parhaat kaksi viikkoa, Aaltonen toteaa.
Tämä artikkeli on alun perin julkaistu Länsi-Suomi-lehden nettisivustolla.