Tilastokeskuksen kuolemansyytilaston mukaan Suomessa kuoli vuonna 2019 huumausaineisiin 189 henkilöä. Suurin osa huumausainekuolemista oli tapaturmaisia moniainemyrkytyksiä, joissa huumeen osuus oli merkittävin.
Suomalaisten huumeiden kokeilu ja käyttö ovat yleistyneet 1990-luvulta lähtien. Syksyllä 2018 kerätty aineisto osoittaa, että yhä useammalla suomalaisella on omakohtaista kokemusta huumeista. Yleisimmin kokeiltu tai käytetty huume on kannabis.
Kuka tahansa voi sairastua päihderiippuvuuteen. Moni joutuu taistelemaan ongelmansa kanssa yksin.
– Päihderiippuvuus on edelleen vahvasti leimaava sairaus. Sitä hävetään ja peitellään. Minä en hävennyt koskaan sitä, että poikani Miro sairastui. Ajattelin aina, että kyseessä on sairaus siinä missä verenpainetauti tai syöpä, pohtii huumeille poikansa menettänyt raumalainen Niina Virta.
Kannabiksesta kaikki alkoi
Kannabis tuli satunnaisesti Miron elämään yläasteella. Varsinainen jatkuvampi käyttö alkoi ysiluokan jälkeen. Välillä poika kavereineen jäi touhuistaan kotiväelle kiinni, ja kävi päihdeklinikalla huumeseuloissakin.
– Seulat olivat aina puhtaita. Olimme siinä uskossa, että asiat olivat jälleen hyvin, kertoo Niina.
Hiljaa hiipimällä mukaan tulivat kovemmat aineet. Täysi-ikäistyessään Miro vietti suurimman osan ajastaan silloisen tyttöystävänsä luona. Pikkuhiljaa vanhemmat alkoivat huomata, ettei kaikki ole hyvin.
– Poika laihtui silmissä ja hänen käytöksensä oli tosi outoa. Seurustelusuhde päättyi, ja hän muutti takaisin kotiin. Silloin huumeiden käyttö paljastui meille kaikessa raadollisuudessaan.
Äiti valvoi odottamassa
Miro käytti kaikkea, ja paljon. Pääasiassa subutexia ja amfetamiinia. Rahaa oli ja rahaa meni, oli velkoja ja väkivaltaa, sairaala- ja putkareissuja sekä rikollisuutta. Huumeiden käyttöä ei voinut tuossa vaiheessa olla enää huomaamatta.
– Miro asui kotona. Välillä hän oli omilla reissuillaan, mutta tuli aina kotiin. Yhteyksissä olimme lähes päivittäin. Tarjosimme hänelle apua, tukea, rakkautta, ruokaa ja nukkumapaikan. Hän oli rakas lapsi, eikä koskaan meille paha tai ilkeä.
– Monet kerrat valvoin aamuyöhön odottamassa, että hän tulee kotiin.
Voittaako elämä sittenkin?
Vuonna 2016 tuli ilta, jolloin 19-vuotias Miro haettiin jälleen kerran putkasta. Poika oli sekaisin, eivätkä jalat kantaneet. Seuraavana aamuna Miro pyysi itkien apua.
– Hän sanoi kuolevansa ilman apua. Ja tietysti me autettiin.
Niina soitti Lapuan Minnesota-hoitoon, jossa Miro aloitti seuraavalla viikolla. Kuukauteen vanhemmat eivät kertoneet kenellekään, missä poika on. Oven takana kävivät niin poliisi kuin velkojatkin.
– Pojan hoito sujui hyvin. Saimme hoidosta kotiin täysin muuttuneen miehen. Painoa oli tullut lisää, ja henkisesti aikamoinen painolasti lähtenyt. Olen ikuisesti kiitollinen hoitopaikan porukalle.
Elämä alkoi voittaa. Miro kävi jatkohoidossa vuoden ajan joka sunnuntai Tampereella. Poika sai työpaikan, ensin tukihenkilönsä kautta ja sitten itse hakemalla. Ajokorttikin tuli takaisin päihdeseurannan jälkeen.
– Me nautimme siitä, että saimme oman ihanan, hauskan ja ystävällisen poikamme takaisin, hetkeksi.
Reppuhommista repsahdukseen
Seuraavan vuoden syksyllä Miro lähti reppuhommiin Helsinkiin. Siellä päihteiden käyttö alkoi pikkuhiljaa uudelleen.Aloittaminen liittynee Niinan mukaan pojan käden murtumaan ja sen lääkitykseen PKV- eli kolmiolääkkeillä.
– Jokin aavistus meillä kotona saattoi olla, mutta vain hetkellisesti.
Sitten tuli tammikuinen perjantai vuonna 2018. Miro lähti viettämään kaverin luokse iltaa ja lupasi äidilleen tulla aamulla kotiin.
– Ei tullut enää ikinä. Olin aamulla lähdössä tallille ratsastamaan, kun mies soitti että tule kotiin, täällä on poliisit. Tiesin sillä hetkellä, että Miro on kuollut.
Miron ystävä oli aamulla herännyt, Miro ei. Kuolinsyyksi kirjattiin päihdekuolema.
– Myöhemmin selvisi, että hänen verestä löytyi Xanoria, Tramalia, Subutexia, Lyricaa ja kannabista. Se oli tyypillinen sekakäyttökuolema, ja niin turha.
Miro oli kuollessaan 21-vuotias.
Kuolema oli oma valinta?
Niina on pohtinut paljon sitä, miksi Miro päätyi uudestaan päihteiden pariin. Varmuudella vastausta ei tiedä kukaan.
– Päihderiippuvuus on sairaus, se ei ole koskaan ohi, eikä siitä parannu täysin ikinä. Houkutus on kova, eikä tarvitse kuin kerran olla heikko.
Niina kertoo keskustelleensa asioista paljon myös Miron ystävien kanssa. Lopullinen totuus pojan viimeisten aikojen tapahtumista ei varmasti selviä ikinä.
– Enkä mä ehkä halua tietääkään. En halua myöskään syyttää ketään, en meitä vanhempia, enkä Miron ystäviä. Kauheinta taitaa olla se, että kuolema oli tavallaan Miron oma syy. Hän valitsi, että käyttää aineita uudestaan, vaikka tiesi sen seuraukset.
Halua auttaa muita
Niina kiinnostui Irti Huumeista ry:n vertaistukitoiminnasta vain kaksi viikkoa ennen oman poikansa kuolemaa. Halu auttaa muita perheitä on edelleen suuri.
– En halua, että kukaan vanhempi joutuu kokemaan oman lapsen kuolemaa. Huumeiden käyttö vie aina jossain vaiheessa kuolemaan.
Niina toivoo, että huumeiden käyttäjät nähtäisiin ihmisinä, sillä jokainen heistä on jonkun läheinen ja rakas, lapsi, eno, veli, puoliso, ystävä tai lapsenlapsi.
– Tässä maassa huumeiden käyttäjiä pidetään hirviöinä, paskasakkina, joilla ei pitäisi olla edes ihmisoikeuksia.
Häpeälle ei ole tilaa
Päihderiippuvaisten läheisten huoli ja hätä unohdetaan usein. Vaikeiden asioiden kanssa joutuu moni painimaan aika yksin.Niina kiittää erityisesti Rauman poliisia.
– Se oli ainoita tahoja, josta me vanhempina saimme neuvoja, apua, ymmärrystä ja kuuntelijan kun oli murhetta ja pelottavia tilanteita.
Huumeiden käytöstä ja käyttäjistä pitäisi uskaltaa puhua, sillä ongelma koskee monia myös Raumalla. Vertaistuki on yksi tapa päästä purkamaan omia tuntemuksia ja ajatuksia.
– Toivoisinkin, että läheisensä huumeille menettäneet rohkaistuisivat tulemaan nyt järjestettävään muistotilaisuuteen, samassa veneessä me kaikki ollaan ja siinä veneessä häpeälle tai syyllistämiselle ei ole paikkaa.
Huumeisiin kuolleiden muistotilaisuus Kordelinin kappelissa ti 3.11. klo 18. Irti Huumeista ry:n läheisryhmä 4.11. ja 2.12., Lyseokatu 7 (Toivontalo), klo 18–20. P. 050 377 6046
Tämä artikkeli on alun perin julkaistu Länsi-Suomi-lehden nettisivustolla.