Tänä päivänä eletään digitaalisessa kuvatulvassa. Kuvaavaa on, että Rauman Kameraseuran 80-vuotishistorikin tekijällä Teemu Laulajaisella oli ihan liikaa materiaalia 2010-luvulta, mutta äärimmäisen niukasti seuran alkuvuosilta. Nykyvalokuvaus onkin hänen mukaansa räjähtänyt käsiin ja on vaikeaa erottaa jyvät akanoista.
Materiaalia oli vuonna 1938 perustetun seuran arkistoissa lopulta niin vähän, että vanhoja kuvia ja kontakteja haettiin myös median välityksellä.
Rummuttaminen tuotti tulosta, ja viimeiset yhteydenotot Laulajainen sai jo kun historiikki Valokuvan vuodet oli jo menossa painoon.
Harkittua ja hidasta
Laulajainen kertoo kuvateosta tehdessään soitelleensa useita puheluja ja pyöräilleensä ympäri kaupunkia hakemassa vedoksia, dioja, negatiiveja ja lasinegatiiveja.
Mitä enemmän hän sai käsiinsä vanhoja filmivalokuvia, sitä enemmän kasvoi kunnioitus filmikuvaamista kohtaan.
– Kuvaamisen luonne oli ennen digiaikaa harkitsevampaa ja hitaampaa.
Tänä päivänä kuvissa korostuvat ihmiset ja visuaalinen vaikuttavuus.
– Kuvilla etsitään omaleimaisuutta ja abstraktia ilmaisua.
Suurin muutos on ollut kameralaitteiden kehitys ja digitalisaatio.
– Alkuvuosikymmeninä valokuva eli vedos tai printti oli enemmän tai vähemmän taidekappale, nykyään rooleja on monia. Valokuvalla voi vääristellä, kaunistella, jopa valehdella, mutta autenttisella kuvalla voidaan myös parantaa maailmaa, vaikuttaa asenteisiin, tuoda kauneutta ja nostaa itsetuntoa.
Kuvilla kilpailtiin
Raumalaisen valokuvausharrastuksen historiaa Laulajainen kuvailee värikkääksi, kiinnostavimmat hän nosti esille kuvateokseen.
Seuralle ominaista toimintaa olivat valokuvakilpailut, joita järjesti myös sanomalehti Länsi-Suomi. Jo perustamisvuonna 1938 seura lähetti valokuvia arvosteltaviksi Turun Kamerat ry:lle. Valokuvaus oli Laulajaisen mukaan vakavasti otettava harrastus, johon paneuduttiin huolella.
– "Empimättä paras kuva, mutta ei pääse oikeuksiinsa suurentamatta." "Jäljet hiekassa on hyvin nähty ja hyvin kuvattu, mutta paperi väärin valittu", kommentoi yhdistys valokuvia seuralle lähettämässään kirjeessä.
Uusi alku sotien jälkeen
Sota katkaisi vastaperustetun kameraseuran toiminnan 15 vuodeksi. Se jäi uinumaan, kunnes vuonna 1955 Länsi-Suomessa oli ilmoitus uuden seuran perustamisesta. Se herätti myös vanhat jäsenet.
– Yksi heistä otti yhteyttä ja kertoi, ettei uutta tarvitse perustaa, kun sellainen on jo.
Kokoukseen saapuikin kaksi alkuperäisjäsentä, Osmo Mantere ja Niilo Puro.
Arpajaisilla irti ahdingosta
Talousvaikeuksiin seura joutui heti uuden tulemisensa jälkeen. Apuun tuli valokuvausliikettä pitänyt Osmo Mantere, jonka lahjoitukset pelastivat seuran ahdingosta.
Toiseksi merkittäväksi henkilöksi kameraseuran historiassa Laulajainen nostaa valokuvaaja Pentti Virtasen, joka kahmi kaikki palkinnot useana vuonna peräkkäin 1960-luvulla.
Virtanen ei ollut ammattivalokuvaaja, mutta kuvaajana taitava.
– Hänen tyylinsä oli rauhallisen harkitseva ja hän keskittyi sommitteluun ja oikean hetken odottelemiseen, kertoo Laulajainen.
Laulajainen haastatteli historiikkiin Virtasen poikaa Juhaa, joka kertoo kirjassa isästään: "Myös vedostus oli hänelle tärkeä luomisvaihe. Kemian opettajana hän hoksasi, että mustavalkoiselle paperille kun vedostusvaiheessa tekee temppujaan, siitä saa irtoamaan värejä."
Virtanen oli toinen seuran historian mestarikuvaajista. Toinen oli Erik Lajolinna.
– Mestarikuvaajan titteliin tarvittiin niin paljon pisteitä valokuvauskilpailuista, että seura päätyi sittemmin alentamaan kriteerejä.
Nykyään nimikettä ei enää ole. Tänä päivänä seuralla on muutaman harrastajan ryhmä, joka osallistuu aktiivisesti kilpailuihin kotimaassa ja ulkomailla.
Värikuva vai mustavalko
Kameraseuralaisten valokuvia on Raumalla vuosien varrella nähty monissa näyttelyissä, muun muassa Rauman taidemuseossa. Vuoden 1973 näyttelyn yhteydessä pohdittiin väri- ja mustavalkokuvan suhdetta.
Värikuvaus sai taiteellisesti intohimoisimmat valokuvaajat takajaloilleen, sillä heille mustavalkoisuus edusti muodon ja sisällön puhtautta ja harmoniaa.
Valokuvan vuodet -julkaisun on graafinen ilme ja taitto on Essi Jokelan.
Juttua muokattu 16.12. lisäämällä kirjan taittajan nimi.
Tämä artikkeli on alun perin julkaistu Länsi-Suomi-lehden nettisivustolla.