Sademies muistetaan kahden supertähden, Tom Cruisen ja Dustin Hoffmanin tähdittämästä Oscar-elokuvasta 1980-luvun lopulta. Näytelmä tarinasta tehtiin vasta yli 30 vuotta myöhemmin. Sitä on jonkun verran esitetty suomalaisissakin teattereissa viime vuosina.
Tarina kahdesta erilaisesta veljeksestä toimii hyvin näyttämölläkin.
Draaman keskushenkilö on liiketoimissaan epäonnistunut Charlie, joka saa yllättäen kuulla, että hänellä on isoveli.Isäsuhteensa katkeroittamasta Charliesta on kasvanut itsekeskeinen ja omaa etuaan tavoitteleva ihminen.
Katkeruus vain kasvaa, kun Charlie saa selville, että isä on testamentannut miljoonaomaisuutensa tuntemattomalle henkilölle, joka paljastuu hänen isoveljekseen Raymondiksi.
Raymond on elämänsä laitoksessa asunut autisti, jonka erityisominaisuuksiin kuuluu ilmiömäinen muisti. Hän ei koskaan unohda mitään.
Tästä asetelmasta alkaa veljesten road trip ja matka kohti toisiaan.
Sademies tuntuu vuonna 2023 oman aikansa kuvalta. Suhtautuminen erilaisuuteen on tänä päivänä jo toista kuin 80-luvulla, jopa toisenlaista kuin vuonna 2009, jolloin näytelmä käsikirjoitettiin. Näyttämöllä eletään vuotta 2008.
Autismikirjo on nykyään paljon esillä. Yle Areenassa on katsottavissa sympaattinen seurantareality Kirjolla, joka avaa autismikirjolla eläviä. He ovat osa yhteiskuntaa.
Näytelmän maailmankuva, ja pohdinta siitä, mikä on normaalia, mikä ei, eivät tunnukaan kovin tuoreilta. Se tulee esille etenkin kohtauksessa, jossa lääkärit päättävät Raymondin tulevaisuudesta.
Sademies on silti hyvä, kahden näyttelijän varassa kulkeva draama, jonka punainen lanka on Juha Kulmalan esittämän Charlien kasvutarina.
Ohjaaja Pekka Laasonen on askarrellut Sademiehen parissa aiemminkin. Henkilöohjaus on tarkkaa.
Charlien roolissa on ollut Kulmalalle paljon omaksuttavaa. Dialogia on runsaasti, ja tunteiden kirjo vihasta, vähättelystä, välinpitämättömyydestä ja turhautumisesta aitoon välittämiseen, on laaja. Kulmala löytää Charliessa myös herkän puolensa.
Jos Kulmalalla on ollut repliikeissään opettelemista, Miro Honkanen lähestyy roolihenkilöään Raymondia fyysisyyden kautta. Näyttelijä tekee vaativan roolin pakkoliikkeinen tarkasti ja sisäistyneesti.
Yleisö rakastaa Raymondia, ja tarinassa on paljon lämmintä huumoria.
Kaksi näyttelijää toimii koko esityksen ajan tiiviissä suhteessa toisiinsa. Loppuratkaisu on koskettava, mutta jättää katsojalle petetyn olon. Miksi järjestelmä ajaa yksilön ohi? Miksi isoveli luovuttaa?
Varsinaista road tripia kuolleen isän Buickilla ei nähdä, mutta näyttämökuvat ovat visuaalia, etenkin lentokenttä ja Las Vegas, jonne parivaljakko lähtee ansaitsemaan rahaa.
Oskari Löytösen lavastus on rakennettu kahteen kerrokseen.
Rauman teatterin kompaktilla näyttämöllä olisi ehkä toiminut paremmin ilmavampi toteutus, nyt lavastus tuntuu paikoitellen tukkkoiselta.
Tämä artikkeli on alun perin julkaistu Länsi-Suomi-lehden nettisivustolla.