Oregonin pisimmällä hiekkarannalla vietettiin jo 1900-luvun alkaessa huoletonta loma-aikaa, monet kaupunkilaisperheet oleskelivat Seasidessa koko kesän.
Sinne asettuneet siirtolaiset eivät kuitenkaan tulleet lomailemaan, vaan töihin. Varsin moni heistä oli kotoisin Suomen länsirannikolta, erityisesti Raumalta. Justenit ja Palmroosit ryhtyivät farmeillaan maitotilallisiksi.
Sisämaasta rannikolle
Portlandin suurkaupungin asukkaat pääsivät vuodesta 1898 lähtien sisämaasta rannikolle junallakin, eikä vain hitailla, joskin mukavilla Columbiajoen siipirataslaivoilla.
Astoriasta matka jatkui lyhyttä rantarataa pitkin Seasideen asti. Kaupunkilaisia houkuteltiin raikkaan merituulen ja rauhoittavan aallokon äärelle, pois pölyisiltä, auringon paahtamilta kaduilta.
Sesonkiaikoina ja juhlapyhinä Portlandista lähti erikoisjunia, jotka olivat hyvin suosittuja. Parhaimmillaan Clatsop Beachille kulki kahdeksan matkustajajunaa päivässä. Liikemiehille oli ”Daddy Train”-junavuoro, joka lähti lauantaisin iltapäivällä ja saapui rantalomakeskukseen puoli kuudelta.
Takaisin isät lähtivät sunnuntai-iltaisin; vaimot ja lapset jäivät vilkuttamaan asemalaiturille.
Suomen kielellä pärjäsi
Suomalaisten tunnetuin pesäpaikka USA:n länsirannikolla oli Astoria. Kaupungin pääelinkeinona oli verkko- ja nuottakalastus Columbiajoen suulla; monissa lohisäilyketehtaissa oli töitä myös naisille.
Suomesta tulleiden määrä kasvoi jo pariin tuhanteen, ja kuten tavallista, he asuivat mielellään omiensa parissa.Noihin aikoihin Astoriassa pärjäsi mainiosti suomen kielellä. Jokirantaan noussut Uniontownin kaupunginosa oli suurin, muttei ainoa ”Finntown” Yhdysvaltojen luoteiskulmalla; lähellä oli toinenkin, joka pienempänä on painunut unohduksiin.
Myös naapurikaupunki Seasiden suomalaisilla oli oma haali kokoontumistilana, ja omaa kieltä puhuvien kanssa pidettiin tiiviisti yhteyttä.
15 000 matkailijaa
Nopeasti kasvavassa Seasidessa oli vuosisadan vaihduttua viitisensataa asukasta, mutta kesäaikaan väkimäärä, turistit mukaan lukien, oli vähintään kymmenkertainen.
Suuria hotelleja oli viisi; junat toivat jo 15 000 matkailijaa vuosittain. Heille oli tarjolla myös vuokrattavia rantahuviloita.Matkailualan lisäksi paikkakunnalle alkoi tulla myös muita yrityksiä ja palveluja, kuten pesuloita, joihin otettiin töihin suomalaisiakin naisia. Siirtolaismiehistä monet kävivät metsätöissä Oregonin rannikon tukkisavotoilla.
Isoja perheitä
Keskustassa, rautatien itäpuolella asui pian jo parikymmentä suomalaisperhettä kaupunkitaloissaan. Lisäksi oli vaihtuvaa väkeä, heistä osa viipyi pitkäänkin vuokralaisina.
Perheiden lapsiluvut olivat suuria, jopa toistakymmentä tenavaa, joten väestöltään tämä muutaman korttelin kaupunginosa F-avenuen eteläpuolella oli jo hyvinkin pikku Finntown.
Eräille kaupunkilaisille kuului omakotitalon lisäksi maatilkku, millä pidettiin maitokarjaa. Kapean Wahannajoen toiselle puolelle asettuneet perustivat sinne omia farmeja.
Frank Justen Raumalta
Seasiden maitotilallisista moni oli kotoisin Raumalta; heidän farminsa olivat aivan keskustan tuntumassa. Frank Justen (1888–1958) tuli veljensä Johnin kanssa Oregoniin vuonna 1909. He menivät Columbiajoen aallonmurtajan työmaalle ja sen valmistuttua siirtyivät Washingtonin puolelle Ilwacoon rakentamaan jokisuun pohjoista aallonmurtajaa.
Työ ei ollut vaaratonta, kun isot aallot uhkasivat monesti viedä rakentajat mennessään. Veljekset olivat kuitenkin tyytyväisiä vakituisiin työpaikkoihin ja 40 dollarin kuukausipalkkaan.
Raumalaisia avioliittoja
Ilwacossa asui kotiapulainen Mary Nyblom (1895–1972). Hänkin oli alun perin raumalaisia ja lähtenyt 16-vuotiaana isosiskonsa mukana siirtolaiseksi. Sisarukset olivat tulleet ensin Seasideen, missä he pääsivät töihin pesulaan.
Frank Justen ja Mary menivät naimisiin ja ostivat säästöillään pienen maatilan Seasiden Finntownin vierestä. Maryn Hilma-sisar avioitui toisen raumalaissyntyisen maitotilallisen, John Ostmanin (Östman) kanssa.
Seasiden farmarit hankkivat usein lisätuloja lokareina tai paikallisella sahalla. Työtä riitti, mutta sunnuntaisin käytiin kirkossa ja vieraisilla; paikkakuntalaisten yhteisiä piknikkejä järjestettiin merenrannalla.
Frank Justen soitti usein harmonikkaa F-avenuelle rakennetun haalin lauantaitansseissa. Perheiden lapset olivat tansseissa mukana; kun he väsähtivät, heidät laitettiin nukkumaan takkien ja vilttien alle.
Titanic kohtalona
Tavallista oli, että siirtolaisperheen aviomies tuli edeltä uudelle mantereelle; perhe seurasi sitten jäljessä, kun näytti siltä, että eläminen olisi turvattua.
Huono onni saattoi kuitenkin pahimmillaan tuhota kaiken. Mary Justenin ystävä Raumalta, Helena Rosblom (o.s. Raula) lähti kahden lapsen kera kohti Seasidea, jossa aviomies Viktor oli odottamassa.
Mies ei tiennyt varmuudella sitä, että matkalaiset olivat vaihtaneet Southamptonissa toiseen laivaan – jonka nimi oli Titanic.Pelko osoittautui todeksi vasta kysyttäessä kirjeitse Suomesta. Kolmas lapsista, 12-vuotias Eino, säästyi hukkumiselta, koska hän ei ollut millään suostunut lähtemään mukaan, vaan jäi Suomeen, kertoo Länsi-Suomi 11.6.1912.
Victor Palmroos odotti perhettä
Victor Palmrose (Palmroos, 1882–1935) oli yksi monista suomalaisista merimiehistä, jotka purjehtivat San Franciscoon ja jäivät Amerikan länsirannikolle. Hän kertoi myöhemmin tulleensa ”kultaa vuolemaan”, mutta kesti kaksi vuotta ennen kuin mies pystyi maksamaan Raumalle jääneen Ida-vaimon (o.s. Silvan, 1881–1960) ja lastensa Yrjön sekä Esterin matkan Atlantin yli.
Victor oli siirtynyt töiden perässä Kaliforniasta Oregoniin ja päätynyt lokariksi Seasiden seudun havumetsiin. Pian hän pääsi ovitehtaan palvelukseen ja vuokrasi asunnoksi pienen hökkelin Finntownin laidalta.
Säästäväisyys palkittiin, kun perhe jälleen yhdistyi vuonna 1909. Hatarassa mökissä vietettiin ensimmäinen talvi, sitten Victor osti 20 eekkerin (noin 8 hehtaarin) maapalan John Sundquistilta nykyisen S-avenuen päästä. Tien nimi oli silloin Sundquist Road; maitotilan jo vuosia aiemmin perustanut mies oli ensimmäisiä Seasiden suomalaisia.Palmrosien tulevan kodin paikalla ei ollut muuta kuin kuusipuiden kantoja.
Siihen nousi pitkälti omin voimin kaksikerroksinen talo. Alakerrassa oli keittiö ja olohuone, keskeneräisessä yläkerrassa nukuttiin.
Vähitellen olot paranivat, vaikka rahaa ei paljon ollutkaan. Victor työskenteli päivät tehtaassa ja iltaisin hän raivasi palstalta pensaikkoa ja kantoja.
Kasvimaa tehtiin ensiksi. Ostettiin aura ja pienikokoisen Idan oli määrä vetää sitä – mutta hän ei jaksanutkaan, joten piti hankkia hevonen.
Lehmiä ja höyryvintturi
Ida kasvatti sikoja ja kanoja, lasten tehtävänä oli pitää ne poissa kasvimaalta.
Jotta olisi saatu rahaa ja pystytty hankkimaan lehmiä, Victor osti kolmen ystävänsä kanssa höyryvintturin. Vetolaitetta käytettiin miesten yhteisellä tukkityömaalla, mistä isot tukit uitettiin jokea pitkin sahattaviksi
Lehmille rakennettiin navetta, joka elikkoineen oli Idan hoidettava, kun Victor teki metsätöitä, usein kaukana kotoa.
Perheen äiti oli ahkera marjastaja; yhdessä naapurin emännän kanssa he keräsivät metsistä huckleberry-mustikoita ja myivät niitä leipomoon hyvällä hinnalla.
Silfverit Raumalta
Silverin pariskunta, Amanda ja Nestor oli myös kotoisin Raumalta (Silfver). Erään toisen perheen, Gustav ja Amanda Wahlmanin, kerrotaan olleen Palmroosien naapureina jo entisessä kotimaassa.
Muita Seasiden raumalaisia olivat amerikkalaisjulkaisujen mukaan ainakin Finntownissa asuneet Frank ja Hilma Alto (Aaltonen), lokari Carl Ostman, mahdollisesti myös Tillamookin majakanvartijana toiminut Hugo Hanson (Uusitalo) sekä useita muita, joiden entisistä kotipaikoista ei ole täyttä varmuutta.
Siirtolaisten nimet muuttuivat usein toisiksi, eikä USA:n väestökirjanpito ollut niin tarkkaa kuin Suomessa.
Yrjöstä tuli George
Lapset oppivat jo pieninä auttamaan farmin töissä. Yrjö ja Ester Palmrose kävelivät aamuisin viemään maitoa Seasiden kesäasukkaille.
Suurin osa maidosta toimitettiin tonkissa meijeriin. Astorian suomalaisten Osuusmaitoliikkeellä oli sivumyymälä Seasidessa. Vuosien mittaan Palmrosen maitotila laajeni ja oli lopulta seudun suurimpien joukossa; lehmiä oli nelisenkymmentä.
Perhekin kasvoi, lapsia tuli kuusi. Esikoista pilkattiin koulussa, kun opettaja ei osannut sanoa hänen etunimeään. Isä tiesi kuitenkin, että Suomessa kerrottiin Yrjö Washingtonin olleen Yhdysvaltain perustajia.
Yrjöstä tuli siis George ja toisesta pojasta, Viljosta luontevasti William. Esterin ja Ellin ei tarvinnut muuttaa nimeään kuin hiukkasen ja kun nuorimmat ristittiin Edwiniksi ja Ernestiksi, kaikilla oli amerikkalaiset nimet. Vihtorikin muuttui Victoriksi ja Palmroos Palmroseksi, mutta Ida-äiti ei amerikkalaistunut. Hän ei koskaan oppinut puhumaan englantia, vaan tyttärien piti usein toimia tulkkina.
Urheilumenestystä
Palmrosen veljeksistä tuli varttuessaan erinomaisia urheilijoita. He menestyivät painissa, juoksussa ja golfissa – aivan naapurissa oli golfkenttä, jossa William ja Edwin olivat aluksi mailapoikina.
Ed oli kahtena kesänä hengenpelastajana Seasiden rannalla. Hän kertoi kiskoneensa maihin toverinsa kanssa yhteensä 42 hätään joutunutta.
Tyynimeri olikin harvoin nimensä mukainen. Varsinkin laskuveden aikaan hyökyaallot saattoivat riistää mukaansa voimakkaitakin uimareita. Silloin ei ollut lupa mennä uimaan, vaan vasta sitten, kun kuultiin kellon soitto vaara ohi -merkiksi.
Koulunkäynti arvossaan
Farmariperheissä pidettiin koulunkäyntiä suuressa arvossa. Jos tulva joskus peitti koulutien, isät laittoivat pitkät saappaat ja kantoivat koululaiset mutaisen virran yli.
Palmrosen perheen lapset (paitsi nuorena kuollut Ernest) valmistuivat high schoolista ja jatkoivat opintojaan. Estheristä ja Elliestä tuli opettajia, George opiskeli kemian alan insinööriksi ja Edwin lääkäriksi. Williamkin meni yliopistoon, mutta palasi kotifarmille, kun perheen isä sairastui ja kuoli vuonna 1935.
Maatilat hiipuivat
Sulautuminen amerikkalaiseen yhteiskuntaan oli väistämätöntä sekä kaupunkilaisille että farmarien perheille. Tämänkin Finntownin nuorempi polvi muutti muualle ja vanhemmat ikääntyivät.
Alueelle tuli yhä enemmän ”toiskielisiä” asukkaita. Kun Seasiden haali lopetti toimintansa, voi sanoa myös Finntownin kadonneen. Pienet maitotilat kävivät kannattamattomiksi, eikä maanlaatu sopinut kovin hyvin viljelykseen.
Vuonna 1958 leskeksi jäänyt Mary Justen myi lehmät ja maat ja muutti kaupungin keskustaan; perheen pojat eivät jatkaneet farmareina.
Myös Palmrosen maatila lopetti 1950-luvulla. Heidän ja muiden suomalaisfarmarien maille on sittemmin rakennettu asuntoja tai niillä voi nykyisin nähdä hevosia laiduntamassa.
Teksti: Vesa Pynnöniemi
Lähteet: Clatsop County Historical Society (CCHS) Quarterly, Cumtux: The Vihtor and Ida Palmrose Family, Vera Gault 1985; The Justen Family, Betty Justen-Satterwhite 1986; Finn Town, Inez Stafford Hanson 1997; Library of Congress, Sanborn Fire Insurance Map, Seaside 1921; Metsker’s Atlas of Clatsop County 1930; Astoria & Seaside City Directories; Findagrave.com; Newspapers.com; Suomen Sukututkimusseura, HisKi; SSHY; Kansalliskirjasto/sanoma- ja aikakauslehdet
Tämä artikkeli on alun perin julkaistu Länsi-Suomi-lehden nettisivustolla.