Jari Saario on nimetty Antigualla jo ”suomalaiseksi karhuksi” ulkonäkönsä perusteella.
Syväraumanlahti vuonna 1978:
Avo-Fiskari hakkaa aaltoja vasten yön pimeydessä.
Kokenut kalastaja kokee laidan partaalla verkkoja verkon perään, veneen pohjalla makaa pienikokoinen hahmo.
Hän on kuusivuotias poika, joka hytisee kylmästä ja puhisee vihaisena.
Isä on pakottanut hänet jälleen vuorokauden mittaiselle kalastusreissulle. Pojan mielestä kokemus on karmein, mitä hän on koskaan kokenut.
Poika on tehnyt päätöksen, ettei aio ikinä kalastaa, vaikka isä kuinka haluaisi.
Atlantin valtameri vuonna 2023:
Valkoinen sukkulamainen vene heiluu vinhasti keskellä ulappaa kuin yksinäinen ajopuu.
Merta riittää silmänkantamattomiin, ympärillä ei ole mitään eikä ketään.
Kuusivuotiaasta pojasta on kasvanut aikamies. Hänestä ei tullut kalastajaa, mutta taas hän makaa veneen pohjalla keskellä merta.
Meri velloo, ja niin vellovat miehen sisuskalut. Monen mielestä kokemus voisi olla karmeinta, mitä kuviteltavissa on.
– Kyllä sen huomaa, että mihin lapsena tottuu niin sen aikuisenakin sietää. Ei se hirvittänyt, vaikka jäätävää aaltoa meni yli veneen. Kyllä siellä koki monia takaumia lapsuusvuosista, raumalaislähtöinen palomies Jari ”Jallu” Saario kertoo.
Tuplaespresso mielessä
Antiguan Falmouthista soittava Saario kuulostaa hyväntuuliselta ja -vointiselta.
Vielä pari päivää sitten hän oli tajunnan rajamailla, kun hänen erikoisvalmisteinen soutuveneensä lipui Falmouthin satamaan.
Hän souti yli kaksi kuukautta putkeen, eteni käsivoimin lähes 5 000 kilometriä Gran Canarialta Karibialle.
Satamassa Saarion vointi oli sellainen, että satamakapteeni tahtoi soittaa lääkärihelikopterin, mutta Saario kielsi sen tarpeettomana.
Antigualle soudettuaan Jari Saario on tehnyt täysin mahdottomalta tuntuvan urakan, mutta on projektissaan vasta puolimatkassa.
Hän aikoo nimittäin soutaa myös takaisin.
– Vielä en ole ehtinyt asettua ja palautua. Ensimmäisenä aamuna nukuin neljä tuntia ja aloin hoitaa paperiasioita. Pitäisi saada vene siivottua, panna se konttiin ja lähettää huoltoon.
– Sitten vuokraan auton, ajelen saarta kolme päivää ympäriinsä ja juon paljon kahvia, matkallaan tuplaespressosta haaveillut Saario naurahtaa.
Nukkuminen vaikeinta
Palomiehenä Jari Saario innostui sisäsoudusta, eikä aikaakaan kun hän heilutti airojaan jo merellä.
Kunnianhimo kasvoi, eikä pelkkä rannassa soutaminen enää riittänyt hänelle.
Saario souti ensin Tallinnaan, sitten yllytyshulluna sieltä myös takaisin.
Seuraavana oli vuorossa 1 250 kilometrin soutu Kööpenhaminasta Helsinkiin raskaalla sulkavalaisella puuveneellä.
Atlantin ylityksen voi nähdä Saarion tarinassa luonnollisena jatkumona.
Hän on keskittynyt projektiin yli viiden vuoden ajan. Hän oli valmis niin henkisesti, fyysisesti kuin viimeisen päälle olevan kaluston suhteen.
Sen vuoksi hänelle ei menomatkalla tullut juuri yllätyksiä.
Ei, vaikka pisin vastatuulijakso kesti kolme vuorokautta, jolloin vene lipui kilometrejä väärään suuntaan, eikä asialle voinut edes mitään.
Ei, vaikka ruoka olisi maistunut, niin kovassa aallokossa lusikka ei vain osunut suuhun.
Kun Saario pääsi soutamaan, ottivat isommat aallot veneen perässä olevan autopilotin pois päältä. Monta kertaa päivässä.
– Jos olisi lyhyt pinna, niin voisi hermot mennäkin. Mutta kun on tällaiset teräshermot, niin odottaa vaan, että milloin jatketaan taas.
Yksi asia kuitenkin yllätti Saarion, ja pisti miehen todella koville. Se oli unen puute.
– Ajoankkuria käytettäessä aallon tulo tuntuu kuin räjähdykseltä veneen kyljessä. Se täräyttää niin, että tuntuu sisuskaluissa saakka.
– Vähän kuin olisi koirankopissa ja joku hakkaisi seiniä tuntikausia perunasäkillä samalla sanoen: nuku, nauti ja palaudu. Ei se onnistu.
Kuin Tom Hanks
Hurjaa soutumatkaa pystyi seuraamaan niin Jari Saarion sosiaalisesta mediasta kuin hänen pod-castistaan.
Hän lähetti sosiaaliseen mediaan kuvia, videoterveisiä ja yhteydenottoja satelliittipuhelimella.
Matkan päätyttyä Instagramiin tuli kuva, jossa parrakkaan Saarion vierelle oli kuvaan manipuloitu Tom Hanks Cast Away -elokuvasta.
Vertaus oli oivallinen, sillä yhtenevän ulkomuodon lisäksi Saario puhui useilla videoilla höperöityvänsä ilman ihmiskontaktia. Oliko sinulla Cast Awayn tavoin juttukaverina oma Wilson?
– Minulla oli pikkunalle, jonka tytär oli tehnyt vuosia sitten, sille puhuin. Nauroin kyllä itsekin vertausta Tom Hanksiin. Muut tekevät minun somea, joten yllätyn itsekin, mitä sieltä löytyy.
Pitkät hiukset ja parta ovat tehneet vaikutuksen jo Antigualla. Saarion mukaan saaren asukkaat tunnistavat jo hänet, ja tulevat kysymään onko hän ”se soutaja, suomalainen karhu”.
– Ajan hiukset ja parran vasta Suomessa. Perhe halusi nähdä minut tällaisena, kuulemma Jack Nicholson alkaa olla nätti poika rinnallani, kahden lapsen isä naurahtaa.
Harvinaiseen joukkoon
Saario oli varannut matkaan tuhat pussia kuivamuonaa ja 40 litraa makeaa vettä. Merivedestä pystyi tekemään juomavettä evaporaattorilla ja aurinkokennot varasivat sähkölaitteiden akkuja.
Sähköviat kuitenkin hidastivat matkaa, ja veneremontti siirtää paluuetapin New Yorkista Lontooseen määrittelemättömään hetkeen. Sen vuoksi seuraavaksi Saario aikoo lentää Suomeen.
– Budjettiin on tullut niin paljon vajausta, että pitää tulla markkinoimaan paluureissuani ja tekemään töitä. Marssin vaikka kirpputorille myymään työkalujani, että pääsen tekemään paluureissun.
– Ihmiset tuntuvat onneksi tykkäävän projektista, eikä se ihan hillittömiä summia vaadi.
Saarion tähtäin ei horju, vaikka hän kuuli aivan menomatkan loppupuolella, ettei olekaan ensimmäinen Atlantin edestakaisin soutava ihminen.
Hän pääsee silti hyvin harvinaiseen joukkoon.
– Tuolla yksiköllä tämän alareitin on mennyt noin 170 ihmistä. Pohjoisen reitillä on mennyt arvioni mukaan alle kymmenen. Vähissä on yrittäjät, kun Mount Everestille kiipeäjiä on jo tuhansia, Saario sanoo.
Ei ole sattumaa, että pohjoisen reitillä yrittäjät ovat vähissä. Paluumatkalla aallot ovat korkeammat ja meri pahimmillaan jäisen kylmä.
Se ei Saariota pelota, onhan Syväraumanlahden merivesi karaissut hänet jo alle kouluikäisenä.
– Rakastan olla merellä. Se on upeaa touhua.
Saario nappasi Rauman Karjalankadulla juoksukaljavarkaita kiinni
Raumalla syntynyt Jari Saario ei ole asunut kanaalikaupungissa kohta kolmeenkymmeneen vuoteen, mutta sydän sykkii aina nuoruusvuosien kaupungille.
Hän on opiskellut Raumalla merimieheksi, tehnyt töitä laivoilla, ajanut taksia monille eri yrittäjille.
– Rauman Ohutpellissä olin monta vuotta töissä, vaikka olin ihan lapsi vielä. Se oli paras paikka tehdä hommia, sai aikuisen palkkaa ja pystyin ostamaan paremman mopon, Jari Saario kehuu.
Hän haluaa myös mainita, että hänen vaimonsa Heidi on Pitsimissi vuodelta 1994.
Saariosta liikkuu Raumalla myös urbaanilegenda.
Kun tuolloin jo kovakuntoinen mies työskenteli Citymarketin vartijana, antoi hän juoksukaljavarkaalle pienen etumatkan kunnes pinkaisi tämän kiinni.
Varkaalle ehti Karjalankatua pitkin juostessa kertyä jo hyvän olon tunnetta, kunnes Saario hölkkäsi tämän rinnalle kevyesti ja kysyi: ”ajattelitko vielä pitkälle juosta vai olisiko tämä tässä?”.
Pitääkö tarina paikkansa?
– Kyllä se pitää paikkansa, ihmisillä on näemmä hyvä muisti. Se on paras tilanne neuvotella, kun toiselta loppuu kunto. Ei tarvitse alkaa painia. Teen palomiehen töiden sivussa portsarihommia, sielläkin hommat hoidetaan puhumalla, Saario nauraa makeasti.
Raumalaisuutta on varmaan sekin, että hän on asunut koko elämänsä muutaman sadan metrin päässä merestä.
– Se on ollut vähän sattumaakin. En ole niitä tietoisesti etsinyt, mutta nytkin kotona aamukahvia juodessa näen ikkunasta Ruotsin-laivojen lipuvan ohi.
– Voisin varmaan asua muuallakin, mutta siinä vaiheessa sen meren puutteen ehkä huomaisi. Meri on aina ollut niin luonnollinen osa elämää.
Saario ei ole tottunut tekemään asioita kuten muut, oli kyse vaikka suosikkijoukkueesta.
– Pelasin junnuna maalivahtina ja olin todella kova Hannu Kamppurin fani. Äijänsuolle menin Tapparan pipon, kaulaliinan ja takin kanssa.
Kulmassa olleen nakkikioskin lähellä aikuiset rypisteli sinappisia makkarapapereita ja heittivät selkääni.
– Hieno kokemus sekin oli, en kadu. Toivottavasti nykyään ollaan jo fiksumpia ja lapset saavat kannustaa, ketä haluavat.
Tämä artikkeli on alun perin julkaistu Länsi-Suomi-lehden nettisivustolla.