Vanhan Rauman talon iso portti on auki. Pihalla on kuin toisessa maailmassa. Syyskuun puolivälin vielä lämmin aurinko paistaa sisäpihalle, ja ajatus siirtyy välittömästi välimerellisiin maisemiin.
Villiviini piharakennuksen tiiliseinää pitkin, ja pihan keskellä puutarhapöydällä on maljakollinen auringonkukkia.
Umpipihan kolmen oven postiluukuissa on kolme sukunimeä. Yksi niistä kuuluu Kirsti Fagerströmille, joka 45 vuotta sitten Turkuun lähdettyään päätti, että ei koskaan enää asu Raumalla.
Hän kuitenkin palasi, niin kuin niin moni muukin on elämässään tehnyt. Ehkä suloisinta on, että Fagerström nukkuu nyt makuuhuoneessa, jonka hän pikkutyttönä jakoi siskonsa Leenan kanssa.
Samassa pihapiirissä asuvat nyt äiti ja kaksi tytärtä, jokainen omassa kodissaan.
Paluu tapahtui vuosi sitten. Kodin jakaa keskikokoinen villakoira Iivo, 1 vuotta. Se pyörii kuin väkkärä vieraiden ympärillä ja heitättää palloa ja keppiä pihalla, kunnes yhtäkkiä väsähtää.
Fagerström teki viime vuonna kolme isoa päätöstä.
– Myin entisen kotini, remontoin kodin Raumalla ja ostin todennäköisesti viimeisen kerran koiranpennun.
Iivo kääntyy sohvalle selälleen. Saa rapsuttaa.
Hyvä ja turvallinen. Näin Kirsti Fagerström muistelee lapsuuttaan ja kasvuympäristöään.
Pihapiiri oli hänelle jo tuolloin ja on edelleen rakas paikka. Tontti rakennuksineen on ollut saman suvun hallussa 1890-luvulta alkaen.
Myös Kirstin isä on syntynyt tässä talossa.
Lapsuudessa pihapiirissä riitti vilskettä. Siellä asui mummun lisäksi muitakin sukulaisia kuin oma perhe ja aika ajoin oli myös ulkopuolisia vuokralaisia.
Leikkikenttänä oli oman pihan lisäksi koko Vanha Rauma. Lapsuuden aikainen leikkimökki on edelleen samalla paikalla.
Kirstille meri on aina ollut tärkeä. Hän muistaa viettäneensä merellä paljon aikaa perheensä ja partiolaiskavereidensa kanssa, niin kesällä kuin talvella.
Vuonna 1974 lapsuuden raumalainen idylli oli alkanut jo haalistua. Teinin mielestä Raumalla ei ollut mitään tekemistä.
Mieli veti maailmalle, ja Kirsti Fagerström pääsi opiskelemaan biologiaa Turun yliopistoon.
– Muistan, kuinka silloin nuorena tuntui hienolta asua suuremmassa kaupungissa. Olisin päässyt opiskelemaan myös Jyväskylään, mutta en halunnut lähteä niin kauas.
Ensimmäisenä opiskeluvuotena hän kävi Raumalla joka viikonloppu.
Koko työuransa valmistumisen jälkeen hän teki töitä Turussa, opettajana Turun Klassikon lukiossa, joka nykyään tunnetaan nimellä Turun klassillinen lukio.
Turussa kului 15 vuotta, kunnes Kirsti perheineen muutti Kaarinaan.
Hän on asunut elämänsä aikana sekä kerrostalossa että rivitalossa. Kaarinassa rivitalossa odotti yksi tärkeimmistä asioista eli oma piha.
– Olen aina tykännyt tonkia maata.
Taloyhtiön avaran pihamaan lisäksi mukavat naapurit vaikuttivat viihtymiseen.
– Kuusitoista onnellista vuotta, hän hymyilee.
Ei koskaan takaisin. Tämä nuoruuden ehdoton ajatus alkoi vähitellen saada vähän pehmeämpiä muotoja.
Leena-sisko oli muuttanut perheineen takaisin kotitalon pihapiiriin vuonna 1984.
Ensimmäisen kerran Kirsti alkoi pohtia Raumalle muuttamista 11 vuotta sitten, kun hänen isänsä vointi heikkeni ja äiti alkoi uupua miehensä hoitamisesta.
Isä menehtyi pian, ja äidillekin alkoi tulla terveysongelmia. Yhdessä vaiheessa Kirsti asui sekä Kaarinassa että Raumalla ja kulki väliä kahden mäyräkoiransa kanssa.
Kolme vuotta sitten, kun Kirsti Fagerström jäi osa-aikaeläkkeelle, hänestä tuntui, että nyt oli aika puntaroida vaihtoehtoja.
– Onko tämä Kaarinan-rivitalo lopullinen kotini? Entä kun vanhenen, selviänkö asunnossa, jossa on kaksi kerrosta?
Pohtiminen oli pitkä prosessi, mutta lopulta hän laittoi asuntonsa myyntiin, ja viiden kuukauden kuluttua siinä oli jo uudet asukkaat.
Oli aika pakata ja suunnata muuttoauto Raumalle.
Rauman-kodin remontti alkoi viime vuoden elokuussa. Kirsti Fagerström ja Iivo asuivat asunnossa koko sen ajan.
– Olohuone oli täynnä muuttolaatikoita. Oli jääkaappi, hella, sohva, pentuhäkki ja patja lattialla.
Maaliskuussa valmistui myös kylpyhuoneremontti. Loppuelämän koti oli valmis.
Kaarinasta hän kaipaa ystäviään ja työkavereitaan ja harrastuksista eniten ratsastamista. Haaveena on aloittaa ratsastus jossain vaiheessa Raumallakin.
Se sama tunne, joka kaikki nämä 45 vuotta valtasi mielen kotipihan portilla, on edelleen olemassa. Olen tullut kotiin.
– Joka kerta tuntuu, että astun sellaiseen pihayhteisöön, jossa on hyvä olla.
Tämä artikkeli on alun perin julkaistu Länsi-Suomi-lehden nettisivustolla.