Tallissa kukkii nyt karhean kaunis luovuus – Niina Koivula on löytänyt tasapainon työssä ja nauttii joka hetkestä

Vanhassa tallissa on Niina Koivulan työ- ja kurssitilaa. Marraskuun viimeisenä lauantaina pihapiirissä on joulumyyjäiset. Kuva: Juha Sinisalo Kuva: Juha Sinisalo

Valo näkyy kauas tielle asti vanhan tallin vanhoista, rosoisista ruutuikkunoista. Sisällä Niina Koivula pinoaa havuja siistiksi kasoiksi ja tarkistaa, missä vaiheessa sipsipurkissa kovettumassa olevat betonimassa ja kynttilävaha ovat. Menossa on kokeilu, jonka lopputulos selviää myöhemmin.

Tallissa ideoi ja ahkeroi nyt aivan toinen Niina Koivula kuin vielä kuutisen vuotta sitten. Työuupumus ja masennus painoivat alas, tunne oli outo. Fyysiseen työhön tottunut olikin yhtäkkiä kykenemätön tekemään mitään.

– Sairastuminen pysäytti ja laittoi ajattelemaan, että mitä oikeasti haluan tehdä.

Vointi on nyt hyvä, ja Koivula haluaa olla esimerkki selviytymisestä. Muutosta valoisampaan suuntaan on oman perheen lisäksi ollut työntämässä eteenpäin uskallus hypätä uuteen mutta ei tuntemattomaan.

Moni tietää hänet hurmaavasta puutarhasta, missä Koivulan kädenjälki näkyy monella tavalla myös kekseliäissä, muiden hylkäämistä tavaroista somisteiksi jalostetuissa esineissä. Avoimet puutarhat -tapahtuma on tuonut paikalle aina kymmenittäin kävijöitä.

Betonista syntyy niin tähtiä, pukkeja kuin pitsisisiä kynttilälyhtyjä. Kuva: Juha Sinisalo Kuva: Juha Sinisalo

Hyvä palaute valoi uskoa

Luovuus saa nyt kukkia ihan virallisestikin. Niina Koivula valmistui viime keväänä sisustusartesaaniksi ja perusti elokuussa oman yrityksen. Toinen työ on edelleen Rauman Prisman palvelutiskin takana, ja niin on hyvä juuri nyt: tasapaino on täydellinen.

Opiskelu artesaaniksi lisäsi itsevarmuutta ja hyvä palaute valoi uskoa omaan tekemiseen. Kotien sisustamisen lisäksi kiinnostaa tietysti myös puutarhasuunnittelu.

Nyt aika ennen joulua täyttyy kuitenkin erilaisista kursseista. Edellisenä iltana oli juuri ollut betonityökurssi ja seuraavana päivänä havukurssi.

Niitä ehtii yleisön pyynnöstä olla vielä muutama ennen joulurauhan julistusta. Tuntuu, että korona on saanut ihmiset kaipaamaan käsillä tekemistä.

Betoninen jalka pitää joulukuusikoristeen pystyssä. Kuva: Juha Sinisalo Kuva: Juha Sinisalo

Pipo paljastaa asenteen

Rosoista ja ruostunutta krouvilla otteella, ei mitään tarkkaa piipertämistä. Niina Koivulan ei oikeastaan tarvitse luonnehtia tekemisiään enempää, sillä päähän vedetty Sulo Vilén -mallinen villapipo paljastaa asenteen.

– Bling blingiä tai kaupasta ostettua muovia en töissäni käytä. Lempparini on yhdistää ruostunutta roskaa ja luonnonmateriaaleja.

Hän rakastaa nikkarointia ja askartelua ja päässä vilisee koko ajan “uusia juttuja”.

Miljööllä suuri merkitys

Talli tai navetta, niillä nimillä Niina Koivula kutsuu työ- ja kurssitilaansa. Paikka on entinen navetta, mutta kun Koivulat muuttivat tilalle 25 vuotta sitten, he eivät siivouksen lisäksi tehneet juurikaan muuta kuin piikkasivat pois lehmien ruokintakaukalot.

Navetasta tuli talli, kun siellä asusti kolme hevosta ja yksi setlanninponi.

Jossain vaiheessa hevoset lähtivät, ja tallista tuli ryjävarasto. Aina oli kuitenkin vireillä ajatus, että tallista tulee Niina Koivulalle verstas.

Nyt lattia on tasoitettu ja maalattu, mutta seinissä rappaus rapisee romanttisesti. Ikkunat ovat alkuperäiset ja nekin ihanasti rempallaan.

Miljööllä on suuri merkitys paitsi Koivulan työskentelyssä myös kurssilaisille.

– Ympäristökin on elämys, hän pohtii.

Betoniin upotettu jalallinen lasiastia on nyt kynttilälyhty. Kuva: Juha Sinisalo Kuva: Juha Sinisalo

Jouluihminen, hmmm....

Vaikka päivät täyttyvät nyt jouluisista askarteluista ja myyjäisten valmistelusta, ei Niina Koivula omassa elämässään ole kovinkaan jouluihminen.

Osaksi syynä on se, että kaupan alalla joulu tulee niin aikaisin, että siitä ei enää kotona jaksa innostua.

Joulu on hänelle ennen kaikkea perhejuhla. Sellainen on ollut harvinaisuus Koivuloilla, sillä molemmat vanhemmat ovat ehkä olleet töissä ja lapset siinä iässä, että he ovat mieluummin olleet myös töissä kuin kotona.

Jos aikaa olisi enemmän, Niina Koivula tietäisi tarkkaan, millaisen joulun hän haluaisi. Se olisi maailman rauhallisin, sellainen vanhanajan joulu.

– Keitettäisiin riisipuuroa, käytäisiin haudoilla, saunottaisiin ja syötäisiin kinkkua. Ei olisi kiire minnekään ja kuunneltaisiin vaan joululauluja.

Toivejoulu toteutuu ehkä sitten, kun kuusen ympärillä joskus vipeltää lastenlapsia.

– Lasten kanssa joulu on aito joulu, siinä on sopivasti odotusta ja jännitystä ja myös sitä rauhaa.

Tämä artikkeli on alun perin julkaistu Länsi-Suomi-lehden nettisivustolla.