Jaa-a mitähän tasavallan ykkösmiehen naisseikkailuista sanottaisiin tänä päivänä? Porin teatterin kantaesitys Sylvi – Ensimmäinen nainen nostaa valokeilaan Sylvi ja Urho Kekkosen liiton.
Näkökulma on kuitenkin Sylvin. Hän ei historiassa suinkaan ole ensimmäinen nainen, jonka elämä on jäänyt suurmiehen katveeseen.
Hyvä, että hänet nyt nähdään tuoreena näytelmätoteutuksena teatterissa.
Tuoreus on hyvä sana kuvaamaan koko esitystä, jossa historialliset henkilöt nähdään nykyajan katsella, nykyteatterin keinoin. Sylvissä irrottaudutaan perinteisestä puhenäytelmästä mikä tekee esityksestä ilmavan, liikkuvan – ja yllättävän hauskan.
Johanna Venhon romaanista on kasvanut persoonallinen näyttämöteos.
Juuri näin nähtynä Sylvi-näytelmää voisi suositella myös niille, joille sana draama tuntuu raskaalta.
Näytelmän kehystarinassa kuvanveistäjä Essi Renvall tuskailee ateljeessaan, kun ei saa kaivettua ydintä esiin ystävänsä Sylvin rintakuvaan.
Sylvi on mysteeri, ja jääkin ehkä sellaiseksi näytelmän päätyttyä. Esitys piirtää kuvaa ristiriitaisesta persoonasta, joka oli samanaikaisesti voimakas ja hauras, itsenäinen ja riippuvainen.
Näytelmässä Sylvi kuvaa itseään Kekkosen muovaamaksi. Itsensä ja äänensä hän löytää vasta myöhemmin. Se käy selväksi, että hän oli vahva vaikuttaja puolisonsa taustalla.
Kekkosta esitys tulkitsee suoraviivaisemmin: intomielinen ja sitoutunut (tosin lähinnä valtakunnan asioihin), mutta myös pullistelija, joka myöhemmällä iällä pelkää vanhenemista ja liehakoi itseään nuorempien naisten kanssa.
Katsojalle esitetään aluksi pikakelauksella mistä kaikki alkoi. Parikymppinen Sylvi Uino saa työpaikan Etsivästä keskuspoliisista, jossa jo työskentelee muuan Urho Kekkonen.
Rytmikkäästi koreografioiduissa kohtauksissa rakastutaan, mennään naimisiin ja perustetaan perhe.
Taustalle avautuu kiinnostava ikkuna suomalaiseen poliittiseen ilmapiiriin 1920-luvulta 1960-luvulle.
Hyvin pian käy ilmi, että vastuun kasvaessa kaiken edelle menee "kansankunnan etu". Sylvi jää yksin. Lähteäkin hän koettaa, mutta valitsee jäädä.
Hauska rakenteellinen ratkaisu on joidenkin kohtausten versiointi. Miten asiat menivät, miten ne olisivat voineet mennä ja miten Sylvi ehkä olisi halunnut niiden mennä.
Mervi Takatalo tekee vahvan roolin Sylvinä. Ohjaaja Minna Nurmelin hyödyntää näyttelijän fyysisiä vahvuuksia, ja Sylvin roolissa on tanssillisia piirteitä. Erityisen hyvin näyttelijän fyysisyys pääsee esille ilma-akrobatiakohtauksessa.
Takalo tulkitsee kouriintuntuvasti myös roolihahmonsa rampauttavaa reumasairautta.
Pekka Hänninen on Kekkosena miehinen ajankuva, johon näytelmä suhtautuu paikoin koomisena hahmona.
Miia Lindström urakoi ammattitaidolla näytelmän lukuisat muut roolit kuvaveistäjä Essi Renvallista Kekkosen mielitiettyihin Anne-Mari Snellmaniin ja Anita Hallamaahan. Hän on myös Sylvin ystävä, kirjailija Olavi Paavolainen.
Sylvi on toimiva kokonaisuus. Puvustuksessa on rikottua epookkia. Näyttämö on pelkistetty, miljöönvaihdokset toteutetaan projisoinneilla läpikuultaville kankaille. Erityisen voimakkaita ovat kohtaukset, joissa Sylvin päiväkirjamerkinnät projisoidaan taustakankaille.
Tämä artikkeli on alun perin julkaistu Länsi-Suomi-lehden nettisivustolla.