Markus Vatka (vas.), Mikko Pekonen ja Jennika Vataja muodostavat tiiviin, yhdessä kasvaneen kolmikon Veriveljet-musikaalissa.
Willy Russelin 1980-luvulla kirjoittama Veriveljet on tunteellinen, paikoin jopa melodramaattinen, mutta myös yllättävän humoristinen musiikkidraama erillään kasvaneista veljeksistä.
Rahaton suurperheen äiti huomaa olevansa jälleen raskaana: tällä kertaa lapsia on tulossa kaksi. Kelvoton puoliso on ottanut hatkat. Epätoivoissaan äiti tekee diilin työnantajansa kanssa ja antaa toisen pojistaan tämän adoptoitavaksi.
Äidit sopivat salaavansa asian ja pitävänsä lapset erossa toisistaan. Mickey varttuu työläiskodissa, Eddie porvariperheessä.
Veri kuitenkin vetää, pojat löytävät toisensa ja heistä tulee parhaat ystävät, veriveljet.
Poikien varttuessa luokkaerot kuitenkin nousevat kiilaksi heidän välilleen.
Veljeksistä toinen on saanut ulkoisesti paremman elämän kuin toinen, ja totuuden selvittyä äidin kanssa kasvanut Mickey parahtaa, että miksi et antanut minua pois, minä olisin voinut olla Eddie. Veljelleen hän toteaa katkerasti, että miksi sinulla on kaikkea ja minulla ei mitään.
Vuosia kestäneestä ystävyydestä huolimatta yläluokkaisella Eddiellä ei ole kykyä asettua huonompiosaisen Mickeyn asemaan. Miksi joku työpaikka on sinulle niin tärkeä, hän toteaa Mickeylle tämän saatua lopputilin tehtaasta.
Ohjaaja Lauri Ketosella on vahva oma näkemys, ohjaajana hän tekee mieluummin pientä kuin isoa ja suosii vähäeleistä liioitellun sijaan. Veriveljissä on samanlaista hienovaraisuutta kuin Santtiossa esitetyssä Myrskyluodon Maijassa.
Intiimiä tunnelmaa vahvistaa Juha Antikaisen sovittama musiikki. Esityksen musiikissa on selkeät teemakappaleet, jotka soivat tunnistettavasti läpi esityksen.
Veriveljien henkilöohjaus on onnistunutta, ja musikaalin roolityöt ovat tasalaatuisia. Enni Toivonen tekee elämänmakuisen, koskettavan roolin poikien äitinä. Hänellä on myös raikas, kuulas ääni. Musikaaliin on muutoinkin valikoitunut laulutaitoisia harrastajia.
Mari Viljanen tekee uskottavan roolin Eddien epävarmana äitinä.
Esityksen ensimmäinen puolisko vietetään poikien lapsuudessa, väliajan jälkeen ovat vuorossa nuoruus ja kasvukivut, lopulta aikuisuus vastuunkantoineen.
Lasten esittäminen ei ole helppoa, ja se kääntyy aikuisilla helposti liioittelun puolelle. Veriveljien lapsikatras on kuitenkin valloittava: Markus Vatka Mickeynä, Mikko Pekonen Eddienä, Jennika Vataja Lindana sekä Juha-Matti Uusitalo Mickeyn hulttioveljenä muodostavat mainion nelikon, joka irrottaa yleisöstä monta naurunpyrskähdystä.
Kaikki rakentavat roolihahmoistaan luontevan kaaren lapsuudesta aikuisuuteen.
Onni Kivikaarre on tarinan synkeä kertojahahmo, pahanilmanlintu, roolihahmojen omatunto, tulkinnasta riippuen.
Musikaali avaa teatteriyhdistyksen oman näyttämön Tulestalossa. Näyttämö ei ole järin suuri, mutta työryhmä saa musikaalin toimimaan sinne moitteettomasti. Puitteet ovat ammattilaistasoa.
Yksi miinus kuitenkin on: katsomo on lattian tasolla, minkä vuoksi näkyvyys muualta kuin eturiveiltä on puutteellinen.
Tämä artikkeli on alun perin julkaistu Länsi-Suomi-lehden nettisivustolla.