Pyhärantalainen Tero Tuominen teki suuren urakan ja kirjoitti Anna ja Jallu Varjosen kirjeenvaihdon kirjaksi. Annan ja merimies-Jallun kirjeenvaihto oli poikkeuksellisen vilkasta, sillä heiltä jäi useiden satojen kirjeiden kokoelma.
Pyhärannan Rohdaisissa asuvaa Tero Tuomista isoisovanhempien, Jalmar ”Jallu” ja Anna (os. Rusto) Varjosen kirjeenvaihto oli aina kiehtonut. Suvussa heidän jäämistössään ollut 700 kirjeen kokoelma tunnettiin hyvin, ja Tuominen muistaa itsekin lukeneensa kirjeitä vuosia sitten.
Länsi-Suomi kirjoitti Varjosten kirjeenvaihdosta viime vuonna (LS 23.4.2023).
Kirjekokoelmaa säilytettiin pitkään pärekopassa pyhärantalaisella ullakolla. Raila Toivonen, Varjosten tyttärentytär ryhtyi järjestämään aineistoa, joka toimitettiin digitoitavaksi Rauman merimuseoon 2013.
Nyt Tuominen on tiivistänyt kirjeenvaihdon Luonasi on ankkurin paikka -kirjaan.
Pyhärantalaista historiaa
Jallu ja Anna olivat poikkeuksellinen pariskunta, sillä he kirjoittivat toisilleen ahkerasti. Kirjeenvaihto alkoi, kun Jallu parikymppisenä nuorukaisena vuonna 1923 lähti merille ja pestautui muutaman muun pyhärantalaisen nuoren miehen kanssa Port Caledonialle suuntanaan kaukainen Australia.
Matkaa tehtiin Lontoossa odottavalle purjealukselle Pyhärannasta kahden laivan kyydissä. Pyhärantalaiset olivat ”ahterseilureita” ja karkasivat laivasta määränpäässä. Se oli suunniteltua, ja monilla oli jo tiedossa työpaikka sokeriruokoviljelmällä tai kaivoksessa.
Se olikin onni, sillä suomalaisen purjealuksen kohtalo oli ankea. Se upposi 2. joulukuuta 1924 myrskyssä Biskajanlahdella Ranskan rannikolla.
Jallu oli ensimmäisellä reissullaan neljä vuotta ja palasi sitten Annansa luokse Pyhärantaan.
Pula-ajan Suomi ei kuitenkaan pystynyt elättämään kasvavaa perhettä ja hän pestautui töihin ss. Olovsborgille, Suomen suurimmalle höyrylaivalle, jonka omisti Uudessakaupungissa toiminut laivanvarustamo J. A. Zachariassen & Co. Myös se liikennöi valtamerillä.
Kirjeenvaihto kattoi yli 20 vuoden ajanjakson.
Varjosten perhekuva. Sylissä lapset Ritva ja Raimo.
Kirje kerrallaan
Tuominen innostui kirjeistä Pyhärannan Mainingissa kokoontuneessa perinnepiirissä. Jo siellä puhuttiin, että kirjeenvaihdosta voisi koota kirjan.
– Äitini se taisi olla, joka ehdotti minulle, että jos rupeaisin hommaan. Aluksi ajattelin, että en todellakaan, mutta ajatus jäi kuitenkin kytemään.
Siitä se sitten lähti. Tuominen alkoi naputella kirjeitä koneelle yksi kerrallaan.
– Kirjoitin ensin yhden ja innostuin. Kirjeet tempaisivat mukaansa, vaikka sen aikaista käsialaa oli vaikea lukea ja osa kirjeistä oli jo aika kuluneita.
Luonasi on ankkurin paikka -julkaisuun on dokumentoitu kirjeenvaihtoa 1920-luvun alusta sotien jälkeisiin vuosiin.
– Ihan kokonaan en kaikkia kirjeitä kirjoittanut, sillä niissä oli myös jonkun verran toistoa.
Varjosten kirjeenvaihto kesti yli kaksi vuosikymmentä.
Yhteishenki teki vaikutuksen
Tuominen pitää aineistoa merkityksellisenä. Hän ihastelee myös Annan ja Jallun hyvää kirjoitustaitoa. Anna tunnettiin avoimena ja puheliaana ihmisenä, mutta Jallu oli juro ja vetäytyvä.
– Olikin yllättävää, miten hänestä kirjeissä palastuu lämmin puoli. Hän osasi kirjeissä kertoa omista tunteistaan ja rakkaudestaan ja oli niiden perusteella huolehtivainen perheenisä.
Eniten kunnioitusta herättää kuitenkin sen ajan ihmisten kova elämä.
– Puoliso oli enimmillään kolme vuotta putkeen merillä ja vaimo kotona yksin pienten lasten kanssa.
Tuominen pani merkille myös kyläyhteisön yhteisöllisyyden.
– Se piti yhtä, kaikki olivat ystävällisiä toisiaan kohtaan. Se oli hyvin tunteita herättävää.
Tuominen muistaa yhden Annan kirjeen sotavuosilta. Kirkossa oli sodassa kaatuneen hautaustilaisuus, kun kylään tuli ilmahälytys.
– Kukaan ei suostunut lähtemään kirkosta.
Tero Tuominen kokosi kirjan omakustanteena. Painos on 150 kappaletta. Hän on hakenut kuluihin apurahaa pyhärantalaiselta Laukolan säätiöltä.
Tämä artikkeli on alun perin julkaistu Länsi-Suomi-lehden nettisivustolla.