"Vaikka sitä ei aina uskoisi, heinäkuisiin arki-iltoihin Rauman seudulla näyttää sisältyvän suurtenkin uutisaiheiden ja traagisten tapahtumien mahdollisuus.
Näin olen ainakin itse saanut kokea. Kaksi ja puoli kesää sitten, tarkalleen ottaen 18. heinäkuuta 2018 olin uutisvuorossa, kun saimme toimitukseen tiedon Santtiolla kytevästä metsäpalosta. Loppu on historiaa: tuli teki tuhojaan ja palo ylitti valtakunnallisenkin uutiskynnyksen päiviksi. Minun työiltani oli pitkä, ja seuraavatkin päivät kuluivat tiiviisti palon ja sen jälkipyykin parissa. Ikimuistoisia päiviä nuoren kesätoimittajan elämässä, voisi kai sanoa.
Pikakelataan kaksi vuotta eteenpäin – lähes päivälleen, mutta ei aivan.
On tiistai-ilta, 16. heinäkuuta 2020. Olen vapaalla, kun Länskärin toimituksen WhatsApp-ryhmä alkaa laulaa. Oon Lapin kentällä ja tääl haisee savu ja paloautot vinkuu, kirjoittaa urheilutuottajamme Kimmo Mäkeläinen. Vapaalla hänkin on, tyttäriään kannustamassa yleisurheilukisoissa Lapin urheilukentällä. Savu tunkee uutisnenään kuitenkin siinä määrin, että Mäkeläisen on pakko suunnata lopulta pian kohti savua.
Kuulemma kiuastehdas, näytöllä lukee vartin kuluttua ensimmäisestä viestistä.
Töissä olleiden ilta menee Narvin kiuastehtaan palon uutisoinnissa. On videota, kuvia, ensitietoja. Länsi-Suomi uutisoi asiasta ensimmäisenä, kiitos Kimmon onnekkaan paikallaolon. Muut mediat siteeraavat ja seuraavat perässä.
Omalle työpöydälleni palo iskeytyy kuitenkin vasta seuraavana aamuna. Aamupalaverissa on päivänselvää, että palossa tuhoutuneen kiuastehtaan raunioilla on lähdettävä käymään. Hyppäämme vakikuvaajaa sijaistavan Jennika Vatajan kanssa autoon ja hurautamme Lappiin.
Autosta ulos astuttaessa tunnelmassa on tiettyä elokuvallisuutta. On hiljaista, kuuluu korkeintaan kesän ääniä, ehkä heinäsirkkoja. Vastassa on palanut, hiiltynyt, musta maisema. En ole aiemmin oikeastaan edes käynyt tämänkaltaisella palopaikalla, ja olen jokseenkin sanaton.
Ainoa näkyvillä oleva ihminen on toimittajakollega, Ylestä. Kysymme, onko havaintoja esimerkiksi toimitusjohtajasta tai pelastuslaitoksen väestä. Ovat kuulemma kierroksella vakuutusyhtiön edustajien kanssa.
Kierrämme toiselle puolelle tehdasta, jossa on vielä paljon ehjää rakennusta jäljellä. Varastotilojen edustalla on väkeä, mitä ilmeisimmin työntekijöitä. Tunnelmaa on aistittava varovaisesti, ihan heti ei uskalla syöksyä mitään kysymään. Pian meille osoitetaan tehdaspäällikkö, joka toteaa toimitusjohtajan hoitavan kaiken kommentoinnin.
Tällä puolen sijaitsee myös niin sanottu paraatipuoli: toimistotilat, neuvotteluhuoneet, firman edustus. Soitan toimitusjohtaja Arto Sainiolle tavoittaakseni hänet, hänen numeronsa on tallennettu puhelimeeni jo etukäteen. Mies vastaa ensi yrittämällä ja lupaa ilmaantua paraatipuolelle, jutellaan siinä pian.
Hetki menee odotellessa, kunnes Sainio saapuu. Hänen silmänsä ovat turvonneet, mutta hän lyö kättä päälle ja katsoo silmiin. Siinä hetkessä se viimeistään valkenee: tässä on musertunut mies, jonka päivittäisestä elämästä on juuri palanut merkittävä palanen pois. Kiuastehtaasta on tuhoutunut tuhansia neliöitä, ja kaikki on mietittävä uudestaan.
Haastatteleminen ei tunnu helpolta. Tätä kirjoittaessani kuuntelen puhelimeen tallennettua haastattelua: tallenne on lahjomaton. Kysyn ensimmäiseksi, mitkä ovat Sainion päällimmäiset tunteet. Tosi järkyttävältä tuntuu on hänen ensimmäinen toteamuksensa. Ei voi muuta sanoa. Lohduton näky oli edessä.
Hämmästyttävällä vahvuudella Sainio kertoo pala kurkussa illan, yön ja aamun tapahtumista. Kertoo olleensa mökillä Voiluodolla, kun palo syttyi. Saunassa – kiuastehtaan pomo, missäs muuallakaan. Käy läpi tuntemuksiaan, kun kohtasi henkilöstönsä palon jälkeen. Liikuttuu kehuessaan palomiesten toimia, niin pelastuslaitoksen kuin vapaapalokunnankin. Juttelemme kymmenisen minuuttia, nappaamme kuvan Sainiosta, taustalla näkyy pystyyn jäänyt Narvi-kyltti.
Vaikka tää nyt ottaa mulla lujille, ei mulla ollut hetkeäkään mielessä mikään luovuttaminen, Sainio toteaa haastattelun loppuhetkillä.
Tämä haastattelu jää kyllä mieleen: palossa kärsineen Narvin kiuastehtaan tj Arto Sainio vastaili kysymyksiin todella kovassa paikassa. Hattu päästä, kirjoitan myöhemmin jakaessani haastattelusta syntyneen artikkelin Twitterissä enkä liioittele yhtään.
Se nimittäin todella on yksi ikimuistoisimmista tekemistäni haastatteluista tähänastisella toimittajan urallani. Narvin kiuastehtaan palo tarkoitti monelle ihmiselle oman työpaikan tuhoutumista, ja edessäni oli toimitusjohtaja, jolle yritys on ehkä vielä vähän enemmän kuin vain työpaikka. Korona ei ollut kiuastehdasta aivan kanveesiin lyönyt, mutta tuskin firman elämää helpottanutkaan. Moni voisi ajatella, että tulipalo olisi tällaisena käsittämättömänä vuonna yritykselle kuin yritykselle viimeinen naula arkkuun.
Vaan ei Narville. Tuotannon notkahdus ehti kestää pari kuukautta, kunnes puukiukaiden kokoonpanoa jatkettiin väistötiloissa. Palon syttymissyykin selvisi nopeasti: syyllinen oli sulakekaappi, eikä asiassa ollut syytä epäillä rikosta. Löytyi selitys, löytyi mahdollisuus jättää rauniot taakse. Olin itse paikalla tiedotustilaisuudessa, ja olen jatkanut yhteyden pitämistä Arto Sainioon vielä syksyllä ja talvellakin. Joulukuussa saimme kertoa, että uuden tehdasrakennuksen valmistelutyöt ovat käynnissä. Uusi puukiuaskokoonpanolinja nousee samalle paikalle kuin vanhakin, ja tekniikka on uusinta uutta.
Enää Arto Sainiolla ei ole palaa kurkussa. Hän on täydellisen toiveikas ja uskoo yrityksensä tulevaisuuteen. Ei mulla ollut hetkeäkään mielessä mikään luovuttaminen. Se kyllä näkyy.
Uutistyön näkökulmasta tänä hullunkurisena vuonna Narvin palo jää muistuttamaan itseäni ainakin siitä, että vuoteen on mahtunut muutakin kuin koronaa. Iso osa niin ilonaiheista kuin traagisemmistakin uutisista jatkavat päivittäistä pyörimistään epidemiatilanteeseen katsomatta. Narvin palon kaltaisiin tragedioihin ei ole rokotetta.
Ehkä voisimme hakea koronapandemiankin selättämiseen voimaa siitä lounaissuomalaisesta periksiantamattomuudesta, jolla Arto Sainio suhtautui lohduttomaan näkyyn, oman kiuastehtaansa hiiltyneisiin raunioihin.
Ehkä meilläkään ei pitäisi käydä mielessäkään mikään luovuttaminen.
Pysytään vahvoina, niin vahvoina kuin osaamme."
Tämä artikkeli on osa toimituksen juttusarjaa, jossa muistelemme vuoden unohtumattomimpia juttukeikkoja.
Tämä artikkeli on alun perin julkaistu Länsi-Suomi-lehden nettisivustolla.