Lauantaina Turussa ensi-iltansa saanut Hobitti on teatterissa 2018 esitetyn Taru sormusten herrasta -esityksen tavoin kunnianhimoinen, resursseja säästelemättä tehty suurtuotanto. Vähempään ei toki olisi voitu tyytyä, sillä monella katsojalla on vielä muistissaan ensimmäinen matka Keski-Maahan.
J.R.R. Tolkienin 1937 ilmestynyt Hobitti (Hobitti, eli sinne ja takaisin) -romaani edeltää Taru sormusten herra -trilogian tapahtumia, siinä hobitti Bilbo Reppuli vasta löytää mahtisormuksen, jonka hän sitten myöhemmin antaa Frodolle. Viitteitä sormuksen voimasta saadaan jo nyt.
Juonen ytimessä on kääpiöiden kohtaama vääryys, jolle he hakevat hyvitystä. Velho Gandalf (Mika Kujala) valitsee vastahankaisen ja mukavuudenhaluisen Bilbon (Teemu Aromaan) Thorin Tammikilven johtaman kääpiöklaanin oppaaksi kohti lohikäärme Smaugin luolaa. Se kun ei haista hobitteja.
Lohikäärmeen anastama omaisuus on saatava takaisin ja Smaug on kukistettava.
Matkan aikana yhteen hitsautuva retkikunta saa vastaansa muun muassa hauskasti savoa ääntävät vuorenpeikot, örkkien lauman, sudet, Synkmetsän ihmisen kokoiset hämähäkit ja tietenkin Sumuvuoren uumenissa lymyilevän traagisen Klonkun, jonka rooliin Miska Kaukonen tekee onnistuneen paluun.
Sami Keski-Vähälän dramatisoima tarina keskittyy Bilboon, josta kasvaa neuvokas sankari – etenkin kun hän huomaa, mihin hän pihistämänsä sormuksen avulla kykenee. Osalla kääpiöistä takaisin saadut rikkaudet ovat liikaa ja ahneus saa vallan.
Mikko Koukin ohjauksessa on paljon Taru sormusten herrasta tuttua. Vauhdikkaasti etenevässä, pyrotekniikan, kovaäänisten paukahdusten ja taistelukohtausten värittämässä tarinassa on onneksi myös suvantopaikkoja. Yksi sellainen on Klonkun ja Bilbon ensikohtaaminen luolassa, jossa he vuoronperään heittelevät toisilleen arvoituksia. Oikea vastaus vie ulos luolasta, väärästä päätyy Klonkun ateriaksi.
Romaanin monipolvisten käänteiden kuvittaminen näyttämölle on vaatinut tiivistystä, ja välillä velho Gandalf vie tarinaa eteenpäin kertojana. Jos juoni ei ole tuttu, tarinan hahmottaminen vaatii katsomossa hieman pinnistelyä.
Tekijöitä ei voi liikaa kehua mielikuvituksen ja luovuuden käytöstä. Heillä on epäilemättä myös ollut monia haasteita ratkottavanaan. Yksi niistä on lohikäärme Smaug, johon katsomossa kohdistuvat suurimmat odotukset. Smaugista kun ei ennakkoon ole vilautettu mitään paitsi kerrottu, että suomuja tulta syöksevällä otuksella on tuhatkunta.
Odotus palkitaan. Esityksen ehkä upein näkymä on juuri lohikäärme Smaugin luola. Valtavan Smaugin liikuttamiseen tarvitaan useita henkilöitä ja hahmo jopa vilkauttaa liskomaisesti silmiään. Smaugin äänenä nauhoitteella on luottonäyttelijä Eero Aho.
Esityksessä on mukana ison näyttelijäryhmän lisäksi Turun AMK:n Taideakatemian sirkuskoulutuksen opiskelijoita, joiden monipuolinen osaaminen sulautuu onnistuneesti tarinan kulkuun.
Turun kaupunginteatteri tekee näyttävän paluun Keski-Maahan. Kirjoitin vuonna 2018 Taru sormusten herrasta, että se on juuri sellainen, millainen fantasian tulee olla, jos se aiotaan tuoda teatterin näyttämölle.
Hobittista voisi todeta, että samat sanat. Se on kokonaisuus, jossa koko matkan mukana kulkeva sävellys, henkeäsalpaavan visuaaliset näyttämökuvat lavasteineen, valoineen, äänineen ja videoprojisointeineen nivoutuvat saumattomasti toisiinsa.
Hobitti ei ehkä ole aivan yhtä spektaakkelimainen kuin Taru sormusten herrasta – mittaakin on tunti vähemmän – mutta yhtä taianomainen ja tarunhohtoinen.
Tämä artikkeli on alun perin julkaistu Länsi-Suomi-lehden nettisivustolla.