Aimo tilaa yksinäisyydessään maksullisen naisen kotiinsa juttuseuraksi, koska hänellä ei juuri käy vieraita. Kimmo on hänen vävynsä, jolta on vanhemmuus hukassa, Otto puolestaan Kimmon teini-ikäinen poika, joka ryhtyy häiriköimään.
Kaikkien kolmen elämää seurataan kuuden vuorokauden ajan turkulaisen Pepe Hakalan Rauman ylioppilasteatterille kirjoittamassa draamanäytelmässä 144 tuntia.
East 15 Acting Schoolissa Lontoossa näyttelemistä opiskeleva Hakala kuvailee ensimmäistä pitkää näytelmäänsä ”tarinaksi yksinäisyydestä, sosiaalisista paineista, kommunikaation puutteesta ja neitsyyden menettämisestä.”
– Kirjoitin näytelmän kesällä 2019, ja on hienoa nähdä, miten se näkee päivänvalon nyt Raumalla.
Käsikirjoittajan toive on, että katsojat kokisivat tekstin ajankohtaiseksi, puhuttelevaksi ja ajatuksia herättäväksi. Humoristiseksikin.
– Kunhan kokevat jotakin. Sitä varten teatteri on, sanoo 20-vuotias opiskelija.
Samaistumispintaa monille
Ylioppilasteatteria tänä vuonna ohjaava Milena Pietilä vakuuttui tekstistä jo pari kohtausta luettuaan. Hän allekirjoittaa käsikirjoittajan näkemyksen ajankohtaisuudesta ja pitää tekstiä samaistuttavana.
Näytelmä nostaa hänen mukaansa muun muassa sen, että suomalaisen miehen on yhä vaikea puhua muulloin kuin humalassa, sekä paljon puhutun toksisen maskuliinisuuden ja miehisen pärjäämisen kulttuurin.
Miehen elämän käsikirjoittaja Hakala nostaa mysteeriksi, josta voisi kirjoittaa vaikka tuhatsivuisen kirjan.
– Meitä on moneen lähtöön, jääkiekkoa rakastavasta möreä-äänisestä perheen päästä kymmenettä vuotta kesämökkiä rakentavaan hiljaiseen tuhahtelijaan. Miehen elämässä ei tunteita säästellä, joskaan niitä ei aina myöskään näytetä.
Vanhusten yksinäisyys koskettaa
Pääteemaksi ohjaaja nostaa kuitenkin vanhan ihmisen yksinäisyyden. Hans Sundbergin esittämällä Aimolla on vähän läheisiä, eikä heilläkään ole aikaa hänelle. Niinpä hän hakee juttuseuraa poikkeuksellisilta tahoilta.
Aihe on koskettanut myös työryhmää.
– Luettuani käsikirjoituksen, tuli sellainen olo, että pitää heti soittaa omille isovanhemmille, sanoo Aimon vävyä Kimmoa esittävä Juuso Virta.
Aimon hän näkee tosielämän hahmona.
– Vanhat ihmiset suljetaan pois mielestä jonnekin ja välittämisen kulttuuri on hakusessa.
Nuoren miehen kasvukipuja
Mieskolmikon nuorimmalla, teini-ikäisellä Otolla (Kari Nivala) on omat kasvukipunsa, joita lisää se, ettei isä Kimmo oikein tunnu huomaavan poikansa tarpeita. Oton oireilu on saanut työryhmän pohtimaan myös nuorten pahoinvointia.
– Se on meille opettajaopiskelijoinakin aihe, jota on hyvä miettiä, ohjaaja sanoo.
Isää esittävä Juuso Virta pitää roolihahmoaan miehenä, joka yrittäessään olla poikansa kaveri, unohtaa olla isä.
– Poika kysyykin isältään näytelmässä, että mistä olet saanut päähäsi alkaa isäksi, jatkaa Ottoa esittävä Kari Nivala.
Otto hakee myös omaa rooliaan miesten maailmassa. Kun hän ei tiedä, miten lähestyä tyttöä, johon on ihastunut, naistenmiehenä esiintyvä koulukaveri jakelee auliisti omia neuvojaan: sen kun vain panet sitä.
Miehistä rooliodotuksista ja sukupolvien mukana kulkevista painolasteista huolimatta näytelmä on Juuso Virran mukaan toiveikas ja loppu jopa voimaannuttava.
Ja vaikka kyseessä on draama, huumorillekin on tekijöiden mukaan tilaa.
– Näytelmän tekee hauskaksi tietty ristiriitaisuus, katsoja ei tiedä, pitäisikö itkeä vai nauraa, sanoo ohjaaja Milena Pietilä.
Tämä artikkeli on alun perin julkaistu Länsi-Suomi-lehden nettisivustolla.