Ruumisarkkujen näkeminen Länsi-Suomen sivuilla on herättänyt joissakin lukijoissa negatiivisia tunteita. Kuoleman käsittelemisen välttely ei kuitenkaan kuulu uutismedian toimenkuvaan. Kulttuurillemme kuolemaan liittyvien asioiden arkipäiväistämisestä voisi olla jopa enemmän hyötyä kuin haittaa. Kuva on aiemmin julkaisematon otos vainajien säilytystiloista Monnassa. Kuva: Juha Sinisalo
"Juttu krematoriosta kuvineen ja otsikoineen oli todella huonolla maulla laadittu!"
"En myöskään välittäisi katsella ruumisarkkuja aamiaispöydässäni."
"Otsikko lehden kannessa oli harvinaisen mauttomasti ja tahdittomasti valittu: Rauman krematoriolla on painettu pitkää päivää."
Muun muassa tällaista palautetta poiki Länsi-Suomen joulukuussa julkaisema juttu Rauman ruumishuoneen ruuhkasta ja kiireestä. Palautteet on julkaistu tekstaritalikossa.
Jutun verkkoversio: Raumalla ruumisruuhka: kuolleiden säilytyksessä käyty äärirajoilla, jopa ylimääräistä kylmäkonttia jouduttu pohtimaan
Jo ruumisarkkujen näkeminen oli siis joillekin lukijoille liikaa, vaikkei kuvissa ruumiita toki näkynytkään.
Palautteet kertovat kiinnostavalla tavalla jotakin suhtautumisestamme kuolemaan. Saako arkkuja olla mediassa näkyvillä, vai viekö se lukijan liian lähelle kuoleman todellisuutta? Pitääkö kuoleman rajautua yksityiseen tilaan?
Päätin kysyä näkemystä asiantuntijalta. Työhuoneellaan Helsingissä puhelimeen vastaa median ja viestinnän tutkimuksen professori Johanna Sumiala.
Aivan erityisesti Sumiala on keskittynyt tutkimuksessaan siihen, miten kuolema näyttäytyy mediassa.
Tästä näkökulmasta hän pitää Länsi-Suomen uutisoinnista ja sen aikaansaamasta palautteesta syntynyttä asetelmaa varsin kiinnostavana.
Hän löytää lehdessä näkyvän kuoleman vieroksumisesta jopa eräänlaisen paradoksin.
– Kuolemahan on uutismediassa läsnä ihan jatkuvasti. Suuri osa uutisista käsittelee onnettomuuksia tai jotakin muuta poikkeuksellista, johon usein liittyy väkivalta. Nyt on sota Ukrainassa ja Gazassa. Näiden kautta kuolema on uutisissa koko ajan läsnä, Sumiala sanoo.
On siis periaatteessa mahdollista nähdä samassa lehdessä ruumisarkkuja Raumalla tai uhreja vaatineiden ohjusiskujen raunioittamia koteja Gazassa. Jälkimmäisestä harvemmin tulee palautetta.
Asiaa on tutkittu paljon, Sumiala sanoo.
Tutkimusten mukaan toleranssi kuoleman näkemiseen kasvaa, kun kuoleman koetaan tapahtuvan jossakin kaukana.
Kysymys etäisyydestä ei ole pelkästään maantieteellinen, vaan myös kulttuurinen.
Ranskassa tapahtuneesta Charlie Hebdon iskusta tulee tänään 7. tammikuuta kuluneeksi yhdeksän vuotta. Määrällisesti ihmisiä kuoli verrattain vähän, 12, mutta isku tapahtui lähellä ja sillä oli iso symbolinen arvo eurooppalaiselle kulttuurille.
Siksi se nousi merkittäväksi uutiseksi, Sumiala näkee.
Tässä kohdassa huomaan ajattelevani, että vastikään joulun alla tapahtunut Prahan yliopistoammuskelu tuskin on ollut yhtä iso uutinen ja tuskin tulee yhtä merkittävällä tavalla historiankirjoihin jäämään. Uhreja oli pari enemmän.
Erilaisissa luonnonkatastrofeissa uhriluku voi kasvaa jopa kymmeniin tuhansiin. Mutta kuinka moni muistaa Pohjois-Pakistanissa lokakuussa 2005 tapahtuneen maanjäristyksen, jossa kuoli yli 73 000 ihmistä?
Tuodaan suurennuslasi kuitenkin Pakistanista jälleen lähemmäs – Rauman kaduille.
Yksi Länsi-Suomen saamista palautteista sivusi myös sitä, miten hautaustoimistot pitävät ruumisarkkuja näyteikkunoissaan. Sekään ei tuntunut yhdestä lukijasta soveliaalta.
Johanna Sumiala intoutuu puhumaan "näkymisen ja näkymättömyyden problematiikasta".
– Keskustelu heijastaa ehkä kysymystä siitä, milloin ja millaisissa olosuhteissa kuolema saa olla esillä. Liittyykö tällainen häivyttämisen tarve ajatukseen kuoleman kunnioittamisesta tai jonkinlaisen erityisen arvon antamisesta sille?
Näkymisessä ja näkymättömyydessä medialla on keskeinen rooli. Varsinkin kuoleman suhteen tämä rooli tuntuu jopa korostuvan, sillä konkreettiset kokemukset kuolemasta, esimerkiksi ruumiiden näkemisestä, ovat vuosien saatossa selvästi vähentyneet.
– Fyysinen kuolema ei ole enää yhteiskunnassamme samalla tavalla läsnä kuin vaikka vielä sata vuotta sitten, kun ruumiit pestiin itse saunassa ja valmisteltiin hautausta varten ja niin edelleen. Nyt kuolema on siirtynyt sairaaloihin ja hoitokoteihin, Sumiala näkee.
Kohtaamme kuolemaa siis kenties useimmiten juuri median kautta. Kuolema on medioituneesti läsnä yhteiskunnassamme, muotoilee Sumiala.
Toimittaja on itsekin kokenut omakohtaisesti sen, miten kuolema saattaa konkretisoitua vasta avoimen arkun äärellä. Kuva: Juha Sinisalo
Olen itsekin saanut kokea omakohtaisesti sen, miten vainajan näkeminen konkretisoi kuoleman todellisuuden.
Isäni menehtyi äkillisesti edelliskesän päätteeksi. En ollut itse paikalla, kun hän hukkui.
Kului viikko ja viisi päivää, kunnes oli saattopäivä.
Näin jälkikäteen voin auliisti tunnustaa surun ja järkytyksen aikaansaaman naiiviuden itsessäni: viikon ja viiden päivän ajattelin, että ehkä iskän väitetty "kuolema" on vain jonkinlainen julma pila.
Että ehkä hän nousisi arkusta virnistäen, heittäisi herjaa, iloitsisi onnistuneesta jäynästä.
Vasta hänen ruumiinsa näkeminen arkussa teki kuolemasta akuutin ja erittäin todellisen. Se oli valtavien tunteiden hetki, kuten moni saman kokenut varmasti tietää.
Ajattelenkin, että Raumalla sijaitsevien ruumisarkkujen näkeminen Länsi-Suomen sivuilla olisi useimmille meistä ennemmin hyvästä kuin pahasta.
Ruumishuoneelta otetut kuvat voivat poistaa kuolemaan liittyvien rituaalien ympäriltä sitä mystistä hähmäisyyttä, joka niihin tuntuu liittyvän, ainakin ennen kuin kaiken sen itse kokee.
Eihän kuvissa ruumiita näytetä – se on hienotunteisuutta ja yksityisyydensuojaa.
Tähän kiinnittää huomiota myös Johanna Sumiala. Yhtään kuollutta ihmistä ei kuvissa näy.
– Sitä haluaisin kyseenalaistaa, minkälaiseen kuoleman näkemiseen olemme tottuneet ja turtuneet, ja minkälaiseen emme. Miten ruumisarkkujen näkeminen herättää tällaista keskustelua?
Monta mieltä voi Sumialankin mukaan olla etusivun otsikosta, että "on painettu pitkää päivää".
– Mutta vähentääkö se kuoleman arvokkuutta, että jotkut ihmiset joutuvat tekevät tekemään näiden asioiden kanssa kovasti töitä? Pitäisikö tämänkin työn olla jotenkin näkymätöntä?
Niin tai näin, lienee turvallista sanoa, että suomalaisten suhtautuminen kuolemaan on jonkinlaisessa liikkeessä, jopa murroksessa, Sumiala arvioi.
Angloamerikkalaisessa maailmassa vaikuttaa esimerkiksi "Hyvä kuolema" -liike, joka pyrkii inhimillistämään kuolemaa ja tuomaan sitä osaksi julkista keskustelua.
Alan ihmisten kesken keskusteluja käydään erilaisista hautajaiskulttuureista. Uskonnottomuus kasvaa siinä missä moniuskontoisuuskin. Miten kuoleman käsittelyssä kunnioitetaan erilaisia traditioita?
Yksi asia on varma: kaikki me kuolemme.
Kuolemasta puhumisen vältteleminen tai ruumisarkkujen kuvien julkaisematta jättäminen tuskin ainakaan helpottaa tämän tosiasian kanssa painimista – josko sen kanssa nyt ensi alkuunkaan tarvitsee painia.
Joosua Lehtinen Kirjoittaja on Länsi-Suomen toimittaja.
Tämä artikkeli on alun perin julkaistu Länsi-Suomi-lehden nettisivustolla.