Satakunnassa on syytä pohtia, ovatko vihreän siirtymän investointien haitat ja hyödyt saatavissa alue- ja kuntatasolla tasapainoon vai tuleeko energiarannikosta jonkinlainen Suomen ja Manner-Euroopan energiakaivos tai "energiakongo". Tahkoluodon merituulipuisto sijaitsee aluevesillä, joten se tuottaa Porille kiinteistöverotuloja.
Aurinkovoimaloita, meri- ja maatuulivoimaa, vedyntuotantoa, uudenlaista ydinvoimaa, synteettisiä polttoaineita, energiavarastoja, akkukemiaa ja kriittisten metallien kaivoksia.
Vihreä siirtymä alkaa näkyä yhä monimuotoisemmin ja ennen kaikkea konkreettisemmin ympäri Suomea. Satakunta ei ole mikään poikkeus – oikeastaan päinvastoin.
Samalla maakunnasta on vaarassa tulla Suomen sisällä jonkinlainen energiakaivos.
Selkämerelle viritelläänniin massiivisia tuulipuistoja, ettei maallikko oikeastaan edes vielä tajua, millaisista mittakaavoista on kyse. Kymmenien tai satojen hehtaarien laajuisia aurinkovoimaloitakin on piirretty jo – ainakin siltä tuntuu – melkein joka kuntaan.
Maatuulivoimaakaan ei ole vielä loppuun taputeltu, ja kantaverkkokiistoista huolimatta Olkiluoto 3 puskee sähköä Suomessa ennennäkemättömällä teholla.
Kokonaan oma lukunsa on pieni Harjavalta, johon on muodostumassa koko maan mittakaavassa ainutlaatuinen pilottipalapeli vety- ja akkumateriaalitehtaineen.
Keskiviikkona kuntajohtajat kehuivat Samkin ilmastoseminaarissa, että Satakunnassa edellytykset vihreän siirtymän investoinneille ovat erinomaiset. Syynä olisi se, että maakunnan ja sen kaupunkien historian vuoksi satakuntalaiset suhtautuvat pragmaattisesti teolliseen rakentamiseen.
Näin varmasti onkin. Harmi vain, ettei suurteollisuuden, työpaikkojen ja kuntatalouden yhteys ole uudessa aallosssa entisellään.
Aurinko- ja tuulivoimalat tai vaikkapa vedyntuotantolaitokset työllistävät rakennusvaiheessa hyvin.
Töitä riittää ylläpidossa ja huollossa laitosten valmistuttuakin, mutta palkkaa saavien nuppiluku – ja osaamisen tarve – ovat investoinnin euromäärään verrattuna yleensä aivan jotain muuta kuin mihin metalli-, metsä- ja elintarviketeollisuusmaakunnassa on totuttu.
Pahinta on, jos haitat jäävät, kun valtaosa hyödyistä virtaa putkia, kaapeleita ja teitä pitkin muualle.
Esimerkiksi uusiutuva energiantuotanto vie valtavasti tilaa, muuttaa maisemaa ja luonnonolosuhteita sekä sisältää riskin muistakin sivuvaikutuksista. Lisäksi tarvitaan siirtoverkostoja ja uusia linjoja kantaverkkoon. Energiaterrotin pelkoakaan ei voi sivuuttaa.
Ilmastokatastrofin ja luontokadon kurimuksessa kärvistelevälle Suomelle, Euroopalle ja maailmalle vihreän siirtymän välttämättömyys on helppo nähdä.
Ympäristökriisien hillintä koituu tietysti myös satakuntalaisten eduksi, mutta puhtaasti maakunnan tai yksittäisen kunnan näkökulmasta vaaka voi tuntua kallistuvan myös väärään suuntaan. Pitääkö näin kapeasti ajatella, on tietysti toinen kysymys.
Vertaus on vahvasti liioiteltu ja mittakaava täysin toinen, mutta asetelmassa on silti samaa: pahimmillaan Satakunta jäisi vihreässä siirtymässä muiden resurssilähteeksi kuin Kongo konsanaan.
Maakunnan sisällä Rauma on puolestaan eräällä tavalla erikoisessa asemassa.
Rauma on tehnyt strategisen valinnan, ja panostaa nyt monin eri tavoin vihreän siirtymän investointien houkutteluun.
Yhtä teollista aurinkovoimalaa rakennetaan jo Lakariin, ja toista suunnitellaan Lappiin. Kaupungissa on alkanut myös selvitys puukuitupakkaustehtaasta, joka sekin ehkä pelaa vihreän siirtymän liigassa.
Mutta siinäpä se sitten olikin (puheita jonoksi asti riittävistä kyselijöistä lasketa).
Raumalla ei ole ainuttakaan lokeroa teolliselle maatuulivoimalle osin maantieteen, osin omien valintojen vuoksi.
Se paljon puhuttu merituulivoiman vyörykin veisi kaupungin kohdalla talousvesivyöhykkeelle. Se tarkoittaa, että nykylainsäädännön perusteella kunta ei saisi miljardihankkeista euroakaan kiinteistöveroa.
Kunnan ulkopuolelle suunniteltujen hankkeiden vaatimia siirtolinjoja on sen sijaan hahmoteltu Raumalle niin pohjoisesta kuin etelästäkin, ja jo yksi uusi, iso energiahanke kunnan pohjoispuolella edellyttäisi uutta kantaverkkoyhteyttä kaupungin eteläosan läpi.
Ei siis ihme, että kaupunginjohtaja Esko Poikela puhuu vihreän siirtymän kohdalla erityisesti lisäarvosta ja riittävän korkeasta jalostusasteesta.
Kysyin Poikelalta muutama kuukausi sitten, näkeekö hän riskiä Satakunnan energiarannikon "kongoutumisesta". Tuolloin kysymys aiheutti vielä naurahduksen, vaikka lisäarvonäkökulma tulikin esiin.
Keskiviikkoisessa webinaarissa Poikelan viesti oli jo vakavampi. Hän myönsi, että asiasta pitää olla Satakunnassa erityisen huolissaan ja että kuntien pitää tehdä vääränlaisen kehityksen jarruttamiseksi yhdessä töitä.
Maakunnassa on jo ja tulossa valtavasti lisää niin sanotusti puhdasta sähköntuotantoa. Sen kylkiäisenä saattaa nousta vielä uusia vedyntuontantolaitoksia tai muuta, energiaa toiseen muotoon muuttavaa teollisuutta.
Työllistämisen ja verotulojen vinkkelistä tämä ei välttämättä riitä, kun varjoina ovat niin mullistuva maailma kuin kiihtyvä muuttotappiokin.
Eurooppalaista vetyputkivisiota katselemallakaan ei voi välttyä siltä ajatukselta, että Suomen länsirannikon roolina olisi Manner-Euroopasta katsottuna lähinnä syöttää muita. Toivottavasti ei ole tarkoitus, että uudet kaapelit ja putket vievät sähkön ja polttoaineiden ohella pois myös ihmiset.
Länsi-Suomen ympäristötoimittaja
jami.jokinen@lansi-suomi.fi
Tämä artikkeli on alun perin julkaistu Länsi-Suomi-lehden nettisivustolla.